Toverukset erosivat. Edevart palasi takaisin Fosenlandetiin, häntä veti sinne, hänen säkkinsä oli siellä.

Herra nähköön, häneltä unohtui jotakin Trondheimiin! Näes hän oli lahjoittanut vieraille ne lahjat, jotka oli Bergenistä ostanut kotiväelle, ne kauniit vaatekappaleet, jotka oli aiottu äidille, pienet kengät ja muut sisarille aiotut kapineet — kaikki hän oli antanut Doppeniin. Koko tänä aikana hän ei ollut kirjoittanut kotiin eikä lähettänyt isälle rahaa. Trondheimissa hän olisi voinut korjata laiminlyöntinsä lähettämällä suuren mytyn tai ehkä mieluumminkin laatikon — se oli unohtunut sekin. Joskus se oli johtunut mieleen, mutta hän oli aina lykännyt lähettämisen toistaiseksi, ja niin se oli lopulta kokonaan unohtunut… Asian ajatteleminen sai pojan nyt tuntemaan piston sydämessään. Oli synti ja häpeä, että oli tullut tehdyksi niin, kotona varmaan odottivat kirjettä; isä istui pää painuksissa, äänetönnä syvissä ajatuksissaan, äiti jumalisena ja puheliaana ajatellen sävyisään tapaansa: tänään ehkä tulee kirje! Edevartin Joakim-veli oli nyt päässyt ripille, putkahtanut äkkiä pitkäksi mieheksi, niin että vaatteet kävivät pieniksi. Hän varmastikin olisi tavattomasti hyvillään uudesta takista…

Kauppapaikassa Edevartilta tiedusteltiin, aikoiko hän jäädä sinne pitemmäksikin aikaa? Ei luultavasti, hän oli tullut vain noutamaan säkkiään. Hän viipyi yli sunnuntain ja maanantain. Knoff tuli ja sanoi: Jaha, sinä olet taas täällä! Niin olen, Edevart vastasi. Sen enempää ei puhuttu. Knoff meni tiehensä suurena ja mahtavana.

Tynnyrin tekijä tiesi kertoa Haakon Doppenin käyneen kauppapaikassa ostoksilla; mies ei näyttänyt olevan paljonkaan muuttunut. He pyysivät häntä soittamaan hanuria, mutta hän kieltäytyi sanoen heittäneensä soiton kokonaan. Mutta kun oli tarjottu muutama väkevä kahvinorri, hän soitti isossa tuvassa tanssia. Heidän tuli miestä sääli, he yllyttivät häntä sanoen: Et ole sentään unohtanut vanhaa taitoasi! Hän jäi taloon yöksi. — Edevart tiedusteli, eikö hänen vaimonsa, Lovise Magrete, ollut mukana? Ei ollut, mutta kummatkin tulisivat kyllä jouluostoksille.

Meni tiistai. Edevart tuli vihdoin viimeinkin kirjoittaneeksi ja lähettäneeksi rahoja kotiin. Hän tunsi mielensä siitä keventyvän, kävi iloisemmaksi, ja onnellisessa mielentilassaan hän lupasi itsekin pistäytyä kotonaan ja tuoda kaikille tuomisia.

Knoff tuli jälleen häntä puhuttelemaan: Yhäkö sinä vain vetelehdit toimettomana? Etkö aio ruveta töihin?

Eipä tässä niin kiirettä…

Knoff säpsähti: Aiotko ruveta isottelemaan?

En toki ihan niinkään, mutta.

Niin, tokaisi Knoff lyhyesti; kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä!