Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli juossut hake maan Lokin vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia, vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin, ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois Skaaron mukaan!
Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia — ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen. Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä sitä? Ragna kysäisi arasti.
Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.
Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.
Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on tehtävä.
Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.
Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä hyvistä sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa, ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun täällä on kaikki kesken…
Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.
Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn
Nordvaagenissa.
Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.