Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen kanssaan!
Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.
Ei toki, eipä varmaankaan.
Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti, kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan tulemaan tyttöä lähelle.
Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän- ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja joissa oli puuanturat.
Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.
Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä…
Mutta Ragna alkoi ymmärtää… hän sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa, mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle katsellessaan toista.
Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen vartalolleen.
Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta, ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan penkille, röijy yllään.