Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten, niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin maanantaina täällä takaisin.
Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli taas täysi lapsi.
Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken kaiken.
Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan venetalaiden kohdalle.
Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen. Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä asiassa. Hän saapui perille yöllä.
Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen osasikin, menköön suolle, senkin…! Vai lapsi syntynyt! — Edevart: Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin! laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi, kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran, lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani. — Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle! karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!
Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia; silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.
Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin kun lapsi oli syntynyt kuolleena.
Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin, joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena? Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin, tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.
Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.