Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös, kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin. Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle, mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa, joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse. Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.
Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra! Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle. Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.
Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin mukana etelään…
Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle, jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.
Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa, he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello yhdeksältä tilin kaikille.
Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain, hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.
Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja viety eri tileille.
Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa vahvistukseksi.
Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.
Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.