Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka, tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan, ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla. Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.
IX
Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla, mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli, erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut tehnyt tätä tahallaan!
Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva Solegladin tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.
Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä, vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa, hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen, ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.
Etkö saanut pelastetuksi mitään?
Mitäpä minä!… Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.
Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?
Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —
Äskenhän sanoit viisi.