Niin, kyllähän se oli tyhmästi tehty, ja näen sinun olevan minulle suutuksissasi. Mutta minkä sille mahdoin? Ja kyllä tässä kai taas jonakin päivänä jotakin rupeaa valkenemaankin. Varmaan saan työtä teurastajanrenkinä, sillä osaan toki teurastaa ja nylkeä elukan paremmin kuin moni muu. Älä ole huolissasi! Sen taidon opin Australiassa.
Tavaroita ei kuulunut, asiasta ei tullut sen valmiimpaa, ja Edevart meni uudelleen kauppiaan puheille. Kauppias pyyteli anteeksi, hänellä oli juuri nyt työtä eikä hän siis ehtinyt puhumaan, mutta liikkeen muulta henkilökunnalta Edevart kuuli yhtä jos toistakin, mitä hän itse liitti yhteen kokonaisuudeksi: Knoff ei voinut noin vain ilman muuta saada kaikkia noita tavaroita, suurta jauhoerää sekä melkoista määrää siirtomaantavaroita, ei, hän ei voinut saada niitä ilman muuta. Knoffilta oli sähköteitse pyydetty vakuutta, ja tämä oli kehottanut kääntymään sen suuren toiminimen puoleen, joka oli ostanut kalalastin. Hyvä; mutta tuo toiminimi ei tahtonutkaan taata niin suurta tavaramäärää — koko lasti oli jo enemmänkin kuin maksettu Knoffin saamilla suurilla ennakkomaksuilla, olipa suorastaan kyseenalaista, riittäisikö kaljaasinkaan lasti peittämään niitä.
Mitä ihmettä — Edevart sai kuin iskun vasten kasvojaan: Aikoiko Knoffin asema horjua? Se jo kävi yli hänen ymmärryksensä, sitä hän olisi ajatellut kaikkein viimeiseksi. Kuitenkin kaikitenkin Knoff näytti saaneen järjestetyksi lainan, tai miten lienee ollutkaan, joka tapauksessa Edevart sai käskyn hakea tavaraluettelonsa pois ja viedä sen aivan toiselle kauppiaalle. Tämä kumarteli ja pokkuroi ja raapasi jalallaan ja selitti, että Knoff oli täysin vakavarainen! Hän lähetti oitis tavarat alukseen. Kaikki tyynni oli siis kai ollut pelkästään typerää väärinkäsitystä.
Jahti varustautui siis purjehtimaan kotiin, mutta entä August, mikä hänelle nyt neuvoksi? Hänellä oli ollut jahdissa ruoka ja asunto, mutta nyt se ihanuus loppui, eikä August ollut päässyt puuhun ei pitkään.
Jospa edes Intia ei olisi niin kaukana, tuumi Edevart mietteissään.
Sillä hän taisi vieläkin uskoa Augustin vanhoja kertomuksia.
Mutta Augustilla ei aluksi ollut niistä harmainta aavistusta, niin että hän kysäisi ihmeissään: Intiako — mitäs sinä siellä?
En minä mitään, mutta entä sinä itse? Sinullahan on siellä tavaraa vaikka minkä verran.
Niin tosiaankin, nyt August jo muisti. Pitänee tästä joskus lähteä niitä katsastamaan. Haaksirikossa menivät avaimetkin, täytyy siis tiirikoida ne laatikot auki. Vähintään kaksitoista avainta! Mitä minun pitikään sanoa: Täällä on hieno herra, joka tahtoo kirjoittaa muistiin kaikki, mitä olen elänyt ja kokenut, hän kirjoittaa sitten kaikki yhteen pötkyyn. Tapasin hänet satamassa laiturilla, puheltiin hyvän aikaa. Mutta enpä ole ennen tavannut mokomaa kirjoitusmiestä, ja olenhan kuitenkin purjehtinut maailman ympäri. Puhunpa kuinka nopeasti hyvänsä, kaiken hän pistää paperille. Hän sanoo, että siitä tulee kokonainen kirja, ja minun naamatauluni kansilehdelle. Kävimme eilen tiedustelemassa kirjanpainajalta, ottaisiko hän painattaakseen sen, ja mies lupasi ajattelevansa asiaa. Tästä lyödään rahaa kuin roskaa, niin kirjailija vakuutteli, ja itse saan käydä myymässä sitä tuhansia kappaleita joka paikassa. Saadaanpa nähdä. Mutta miksipä siitä ei tulisi jotakin, niin kirjoittaja sanoi, koska kerran Gjest Baardsen myi suurta kirjaa, jossa oli kerrottu kaikista varkauksista, mitä hän oli elämänsä päivinä tehnyt? Niin, mitäs arvelet?
Edevart ei ymmärtänyt asiasta tuon taivaallista, kirjoittaminen ei, samoin kuin ei lukeminenkaan, ollut hänen vahvimpia puoliaan, kirjat olivat hänelle vieras maailma, johon hän suhtautui epäillen ja päätään pudistaen. Mutta hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan vainusi tässä vaaraa ja neuvoi toveriaan olemaan varuillaan, ettei kertoisi liikoja, siitä voisi koitua onnettomuutta, hän ehkä joutuisi tiiliä lukemaan koko loppuiäkseen.
August melkein suuttui: Häh? Ei nyt sentään sillä tavalla, ei hän ollutkaan kenen tahansa narrattavissa! Ajatus, että hän saisi olla mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, tuntui hänestä hyvin houkuttelevalta, se varsinkin kutkutti turhamaisuutta, kun hänen kuvansa tulisi koristamaan kirjan kansilehteä ja leviäisi sen mukana joka paikkaan ympäri maan. Silloin kerrankin saisivat nähdä niin kotona Poldenissa kuin muuallakin, missä hän oli liikkunut, ja kaikki tytöt, jotka olivat vetäneet häntä nenästä, saisivat katkerasti katua uskottomuuttaan — sanalla sanoen, se ei ollut suinkaan vähäinen kunnia hänenlaiselleen miehelle!