Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä, he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen: Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa jauhosäkkiä!
Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!
Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä siis ollut läksyjä luettavanaan.
Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen. Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan, mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin käteistä rahaa!
Tuntui siltä kuin kaikki olisivat tottuneet elämään liian suurellisesti osaamatta nyt sopeutua alennettuihin palkkoihin ja niukempaan elintapaan. Toivoton tyytymättömyys oli saanut kaikki valtaansa, lempo tässä elämään pienemmällä palkalla — ikään kuin ei Amerikkaa olisi olemassa! Kaikki oli ihmisistä nurinpäin, he olivat ennen ansainneet hyvin eivätkä halunneet tyytyä vähempään, miksi ei noita hyviä aikoja voinut jatkua edelleenkin? Eihän toki yhden satamalaiturin rakentaminen voinut saattaa heitä maantielle? Kaupan vanhin myyjä Lorensen selitti tähän tapaan: Me lähdemme pois koko maasta, ei tässä muu auta. Olemme saaneet levottomuuden ruumiiseemme emmekä huoli panna vastaan, vaan lähdemme Amerikkaan mies kuin mies. Itsekin tulet vielä perästä! hän vakuutti Edevartille.
Ei. Kaikkein viimeiseksi Edevart aikoi ajatella sitä. Ei sinä ilmoisna ikänä!
Mitäs sitten aiot tehdä? Aiotko purjehtia jahteinesi Lofooteilla vielä toisena talvena? Ehkäpä se käy päinsä. Mikäli ei koko jahti ole siihen mennessä joutunut vasaran alle niinkuin kaikki muukin — sano minun sanoneeni!
Ehkäpä Lorensen oli hyvinkin oikeassa, hänhän tunsi talon ja taisi päätellä yhtä jos toistakin, mutta Edevartia hän ei tuntenut. Amerikkaanko? Ei ainakaan omasta vapaasta tahdostaan. Edevart ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä eikä tahtonut ajatella nytkään.
<tb>
Seuraavana aamuna Edevart heitti hyvästit miehilleen. Ezra ei ollut enää entinen reipas rasavilli, ojentaessaan pienen kätensä hän ei saanut kunnolla sanotuksi hyvästiä, sillä hänen huulensa vapisivat niin hävyttömästi. Hm, tuo kenkäpahus puristaa niin vietävästi! poika virkkoi painaen päänsä alas. Mutta hän oli saanut hyvän maksun, kauniit rahat taskuunsa, se sai viikarin pian unohtamaan surunsa. Onnea kotimatkalle! toivotteli Edevart, lisäten sitten: Itsekin ehkä tulen kohta perästä. Edevart meni toimistoon tileineen ja pienine, voi, niin pienine kassoineen kaikkineen. Mitenpä se olisi voinutkaan olla suurempi? Hän oli maksanut Lofooteilla kalat ja kotona Poldenissa kuivaustyöt, siihen vielä muonat, miesten palkat ja ylimääräiset maksut hinauksesta, ja Trondheimissa oli ollut pakko hankkia vähän lisää köysiä. Sitä paitsi erinäisiä yksityisluonteisia eriä, jotka oli taitavasti jaoteltu eri tileille tasaisesti yli koko kirjan ja jotka siis olivat jollakin tavoin hävinneet olemattomiin, mutta kuitenkin kaikitenkin rasittivat tilejä. Miten siis kassa olisi voinut olla sen suurempi?