Lovise Magrete mainitsi kuukauden ja päivän, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa, ei käyttänyt sitä aseena Edevartia vastaan. Jahdissa käynyt ihminen sen sijaan piti häntä vieläkin levottomuuden vallassa, joten hän kysäisi:
Saitko sen naisen lähtemään pois?
Sain kyllä — sen naisen pois.
Olin niin peloissani, kuiskasi Lovise Magrete, että aioin jo mennä piiloon vuoteeseesi. Mitä, hänkö siis käy täällä luonasi?
Oikein ajateltu, sanoi Edevart siihen. Mene vain vuoteeseen!
Lovise Magrete ei sitä kuullut, kyseli vain neitsyt Ellingsenistä: Oliko hänen tapana käydä täällä öisin? Äänessä ei ollut vähintäkään katkeruutta, hän istui vain mietteissään, pää riipuksissa. Edevart vastasi vältellen, neitsyellä oli tänä iltana ollut asiaa, muuten hän ei koskaan käynyt täällä. Mutta Lovise Magrete, ole sinä nyt niinkuin silloin kerran, riisu yltäsi! Katso tätä kaunista valkoista tyynynpäällistä!
Lovise Magrete istui yhä ajatuksiinsa vaipuneena, kertaakaan edes katsahtamatta Edevartiin.
Tämä kivahti lopulta kärsimättömästi: Sano suoraan, että tahdot vain päästä pois minun lähettyviltäni.
Minäkö? Ei, tahdon olla koko elämäni ajan sinun kanssasi. Voi hyvä
Jumala, etkö sinä ymmärrä —
Edevart tunsi itsensä säälittäväksi omissa silmissään, ja nyt, taipuessaan ja luvatessaan auttaa Lovise Magreten maasta pois, hän ei tuntenut omaa ääntään. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, se merkitsi hänelle suurta onnettomuutta, tavatonta vahinkoa, mutta hän ei välittänyt siitä. Olkoon sitten vaikka niinkin, vaikka hukka periköön, hän auttaa rakastettuaan, antaa hänelle kaikki rahansa, onko hän sitten tyytyväinen?