Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.
Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!
August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa. Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin; kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona, toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia? Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin, mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa. Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.
Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti, olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos suustaan.
Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi. Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.
Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.
Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken hätäsatamaan!
August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän tunnustustensa lopuksi.
Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä, Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat Lofootien vuorenhuiput.
Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä keventyneen.