Odottiko hän nyt naisen silmänräpäyksessä antautuvan? Hän odotti kauan, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Lovise Magrete ojensi hänelle paperin luettavaksi, hän heitti sen pöydälle. Lovise Magrete lupasi tuoda aamulla varhain oikean paperin.
En välitä siitä, vastasi Edevart yhä odottaen. Lovise Magrete ymmärsi kyllä, mitä toinen odotti, purskahti taas itkuun ja rupesi availemaan pukuaan.
Edevart: Miksi itket? Muistan kerran, jolloin et itkenyt ollenkaan.
En, enhän minä itke! puheli Lovise Magrete hädissään. Näethän itsekin, etten minä itke… riisun heti paikalla… Hän itki yhä rajummin, suuret vesikarpalot tippuivat silmistä mutta hän koetti olla olevinaan touhuissaan, ikään kuin itsekin olisi tätä halunnut.
Edevart ponnahti pystyyn sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, kietaisi rajusti vaatteet toisen ylle, tarttui hänen käsivarteensa ja tiuskaisi: Ota rahat ja lähde rauhassa! En tahdo tehdä sinulle pahaa.
Lovise Magrete koetti lepytellä häntä, vaikeroida helliä sanoja, mutta Edevart kiipesi kiivaasti edellä portaita ylös. He tulivat yön pimeyteen. Lovise Magrete selitti rukoillen: Kuule Edevart, minä en voinut.
Etkö voinut?
En, en tänä iltana. Kadun sitä niin. Vai et voinut? Olit siis asettanut kaikki siten edeltäpäin?
Ei, en minä tahtonut, mutta Haakon tahtoi, että tekisin niin. Mutta kadun sitä.
Äänettömyys. Lopuksi Edevart sai sanoneeksi: Mutta miksi et sanonut sitä oitis tuolla alhaalla?