En voinut sanoa. Sillä siellä — siellä oli niin valoisaa.
X
Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa, mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi. Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa. Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta, doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.
Vallitsi oikea Amerikan kuume.
Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.
Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä. Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.
Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta nyt -?
Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä. He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen lastiin.
Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta, seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen lähtikin pois.
Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät paremmin purkaa lastia pimeässä!