Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt nimeäni vekseliin.
Ohoh! Ei kai sentään?
Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa nimeä vekseliin!
No annoitko?
Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.
Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty tiliä. Entä sinä?
Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.
Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?
Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!
Edevart lausui melkein kuiskaten: Pitikö niiden siis mennä meren pohjaan!