Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!
Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan, kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on varastamastani?
Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä kai ei enää olisi niitäkään.
Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen velkaa.
Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan", Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä paikoillaan heinäniityssä.
Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan, mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän…
Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa, ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus, rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.
Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?
Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta, mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi pitää puolensa.
Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä mitään.