Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan: Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.
Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään, oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan, käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla, viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia. Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää, äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka. Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin. Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein — konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?
Edevart vastasi vältellen.
Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?
Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä…
Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin luokseni, jahka olot paranevat.
Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin tuon kauhean tapahtuman johdosta.
Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä! Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos, joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.
Ane Maria oli vangittu ja viety pois!
Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä, herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman omaksi syykseen.