Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta. Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia, ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut, vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät, oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei, päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään. Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden suulleen ja nauraa hihittäneet.
Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat, nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria, ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.
Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta olisikaan voinut kuulua huutoa!
Entä Karolus, miten hän…? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi. Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.
Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille, elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!
Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa! Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.
Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut. Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista, mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni, välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen, hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä, ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä. Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta, että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!
Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset. — Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi — olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman rauhaa.
Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon! Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla vähissä.
Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle. He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi, sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta. Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.