He puhelivat asiasta ja pohtivat sitä joka puolelta. Tottahan August sentään voisi olla veneessä Trondheimin vuonossa. Edevart kysyi: Oletko käynyt entistä aremmaksi? — En ole aremmaksi, mutta en liioin rohkeammaksikaan. En voi koskaan tottua siihen.
He puhelivat puoliyöhön saakka. August siitä, miten oli elänyt siitä lähtien kun he erosivat Trondheimissa, sekä kaikista taloista ja paikoista, joissa oli ollut työssä. Mutta eipä siitä herunut suuriakaan. Aina oli hankittava hiukan vaatteen puolta, ja muutenkin tärväytyi rahaa kaikenmoiseen joutavaan. Onko sinulla oikein kosoltikin tavaroita?
Ei ole enää, olen myynyt suurimman osan. Mutta on minulla tarpeeksi meille molemmille siksi kunnes päästään Trondheimiin.
Aamulla Edevart puhui isännän kanssa. Tämä oli juro ja omahyväinen mies, ei edes viitsinyt vastata kysymyksiin. August lähti isännän mukana hevosella halkoreessä. Edevart odotti, kunnes he tulivat takaisin päivälliselle, ja otti asian uudestaan puheeksi. En tiedä, sai isäntä vihdoinkin sanotuksi. Päästä vain hänet menemään, puuttui emäntä vuorostaan puheeseen, sillä mitäpä hyötyä meillä on hänestä näin talvisaikaan?
Tilinteossa ei päästy yksimielisyyteen. Augusthan oli saanut maakauppiaasta yhtä ja toista, minkä isäntä oli maksanut ja kirjoittanut muistiin. Olipa August saanut etukäteen hiukan rahaakin.
Jo heti ensi erän kuullessaan August huudahti: Kahvia? Enhän ole saanut naulaakaan kahvia! Mitäs minä sillä?
Palvelustytöt kuuntelivat selvittelyä hymyillen.
Isäntä: Täällä on kahteen kertaan puoli naulaa kahvia, niin että siitä tulee naula.
Se ei ole ollut minulle. Lienevät kesälliset päiväläiset ottaneet…
Ei, se on sinun eikä kenenkään muun tilillä! ratkaisi isäntä asian painokkaasti.