Koko kylässä ei varmaankaan kukaan osannut odottaa, että tänä päivänä sattuisi mitään erikoisempaa, mutta nyt ilmestyivät siihen nämä kaksi muukalaista, he astuivat näkyvälle paikalle rakennusten keskelle, asettivat pelinsä kepin nenään ja alkoivat pyörittää kampea. Siihen kokoontui koko kylän väki, lapsia ja naisia, puolikasvuisia ja rampoja ja asettui piiriin pelin ympärille. Näin talvella sattui kovin vähän semmoista, mikä olisi saanut ihmiset liikkeelle, miehet olivat kaikki Lofooteilla kalassa, ei tanssittu, ei laulettu, koko kylä oli köyhä ja viheliäinen, nämä vieraat soittoniekat olivat sen vuoksi suuri elämys, seikkailu, eikä tainnut olla ainoatakaan, joka myöhemmin koko elämänsä aikana olisi tuota seikkailua unohtanut.
Toinen pyöritti kampea. Tämän toinen silmä oli viallinen, nähtävästi sokea. Toisella oli pussi selässä eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan, olihan vain matkatoveri ja seisoi nyt katsellen huonoja pitkävartisia saappaitaan. Äkkiä hän tempasi hatun päästään ja ojensi sitä kuulijoita kohti. Mutta kuinka hän saattoi toivoa rahaa tässä syrjäisessä paikassa, jossa ihmiset vain nipin napin jaksoivat säilyttää henkiriepunsa siihen saakka kunnes miehet keväällä palaisivat kalasta! Hän ei saanut mitään ja painoi hatun taas päähänsä. Niin hän seisoi hetken ja rupesi sitten puhumaan toverilleen jotakin vierasta kieltä, puhui yhä kovemmalla äänellä, ikään kuin olisi tahtonut lopettaa soiton ja saada seuralaisensa lähtemään pois. Mutta pelimanni vain soitti, muutti uuden kappaleen ja pyöritti pelistään matalan, synkän sävelen, joka liikutti kokoontuneen rahvaan mieltä. Nuori vaimo, jolla oli vähän enemmän varoja, kääntyi ja aikoi ehkä mennä sisään noutamaan lantin, mutta matkatoveri näytti käsittäneen tämän väärin ja luuli hänen pujahtavan maksua pakoon, koska huusi hänen jälkeensä ja viittoili uhkailevasti. Hiljaa! komensi soittoniekka. Vai hiljaa! Matkatoveri ei ollut niitä miehiä, jotka antavat niin vain tukkia suunsa; hän raivostui, hyppäsi kumppaninsa kimppuun ja löi tätä. Se saattoi tapahtua, puolisokea soittoniekka ei voinut puolustautua, hänen kun täytyi hoitaa posetiiviaan, joka oli heiluvan kepin päässä, hänen kätensä olivat kiinni eikä hän voinut muuta kuin painaa alas päätään. Odottamaton hyökkäys pusersi kuulijakunnasta voihkauksen, kehä laajeni äkkiä, lapset pelästyivät ja alkoivat parkua.
Mutta nyt hyppäsi esiin Edevart, puolikasvuinen, kolmetoistavuotias, valkotukka, pisamanaamainen poika, silmät kiihtymyksestä palaen. Hän ei välittänyt mistään, vaikka olisi henki mennyt, kamppasi hyökkääjää, mutta se ei luonnistanut, kamppasi toisen kerran, ja nyt häntä onnisti, mies keikahti nurin. Poika puhkui kuin palje, äiti huusi häntä pois, mutta Edevart ei lähtenyt. Hän oli kuin suunniltaan ja irvisti, että hampaat näkyivät. Tuletkos paikalla kotiin! huusi äiti taas hädissään. Hän oli laiha ja kivulloinen, aina hiljainen ja jumalinen nainen eikä poika häntä totellut.
Vieras nousi, vilkuili poikaan, mutta ei tehnyt hänelle mitään, vaan päinvastoin näytti nololta ja karisteli lumen vaatteistaan tarpeettoman huolellisesti. Sitten hän jälleen puhui toverilleen, heristi hänelle molempia nyrkkejään ja tallusti pois ja katosi.
Soittoniekka jäi paikalleen ja hiukan itkeä tihersi. Hänen toisen poskensa poikki kulki ylhäältä alas punainen juova ja veren väri näytti olevan kumman sinertävää, mutta siihen kai oli syynä se, että hän oli vieraasta maasta ja niin tummaihoinen.
Kepillä selkään sen miehen olisi pitänyt saada! mutisi äskeinen nuori vaimo ja katsoi pahoinpitelijän jälkeen. Sitten hän meni sisään killinkiä noutamaan.
Toiset vaimot sen nähdessään ajattelivat, että niin heidänkin pitää tehdä ja lähtivät toinen toisensa perästä rahaa hakemaan. Herra tiesi, eikö soittoniekalla ollut paljon enemmän maallista tavaraa kuin näillä antajilla, jotka kaikki olivat niin köyhiä, mutta heidän sydämensä oli heltynyt tulvilleen, he uhrasivat roponsa ja toivat puolikillinkisensä ja joku ison vaskisen kahdenkillinginkin lantin, joka siihen aikaan oli suuri raha, ja niillä lohduttivat itkevää miestä.
Mutta nyt ei soittoniekkakaan tahtonut olla toisia huonompi, vaan aukaisi äkkiä pelinsä laidasta luukun, jonka takaa tuli näkyviin teatteri, paratiisi. Ooh! kuului humahdus katsojajoukossa. Tuotapa ei tässä kylässä vielä ollut nähty: siinä seisoi lavalla monivärisiä, kullalla kirjailtuja pikkuolentoja, jotka liikkuivat soittoniekan pyörittäessä kampea, pyörähtivät ympäri ja astuivat askelen, kääntyivät takaisin, pysähtyivät hetkiseksi ja pyörähtivät jälleen ympäri.
Napoleon! sanoi soittoniekka ja osoitti keskimmäistä.
Kaikki olivat kuulleet Napoleonin nimen ja tuijottivat nyt tähän ihmeissään. Hänellä oli seurassaan kaksi kenraalia; näilläkin oli moniväriset puvut ja tähtiä rinnassaan, ja soittoniekka mainitsi niiden nimet, mutta Napoleonia kaikki katsoivat. Hänellä oli yllään harmaa viitta ja pieni kiikari kädessään, ja vähän väliä hän nosti kiikarin silmilleen ja laski sen taas alas. Kaikkien näiden korkeiden herrojen edessä seisoi pieni repaleinen poikanen, paljain päin ja hymyillen ja kurottaen pientä maljaa rahoja ottamaan, ja kun maljaan pistettiin killinki, poika heitti maljalla rahan laatikkoon. Se vasta oli ihme, poika oli niin elävän näköinen ja näytti hymyilevän vielä entistäänkin enemmän ojentaessaan maljansa uudelleen esiin.