Ja peli soitti ja soitti, marsseja, valsseja ja laulun säveliä tulvi yli rahvaan ja talojen, ja vähän matkan päässä istui lumessa musta koira ulvoen kuono taivasta kohti. Se oli unohtumaton päivä.
Kun rahoja lakkasi herumasta eikä poika enää heittänyt maljallaan, pälkähti pienen tyttösen päähän panna maljaan kiiltävä nappi. Se kyllä lienee ollut ainoa kiiltävä nappi, mitä hänellä oli, mutta rahaahan se ei ollut, ja nyt tapahtui kaikkein suurin ihme: poika pyörähtikin äkkiä vastakkaiseen suuntaan ja heitti napin kauas lumeen. Hetkisen seisoivat kaikki mykistyneinä. Mitä ihmettä — oliko tuo poika elävä ihminen. Se nuori vaimo oli ensimmäinen, joka hymyili, hän laski maljaan hakasen ja näki senkin lentävän kauas pois. Nyt hymyilivät kaikki. Mutta pieni tyttönen oli lumessa polvillaan ja etsi kiiltävää nappiaan, joka ei tuolle pojalle kelvannut.
Sitten ruvettiin vallattomiksi, toinen katsojista toisensa jälkeen laski maljaan arvottomia esineitä, nauloja, kiven siruja ja lastuja, mutta lopulta kerjäläispoika kyllästyi ja ravisti maljaansa herkeämättä, niin ettei siihen voitu panna mitään. Eikös ollutkin ainoa koko joukossa, joka käytti järkeään!
Soittoniekka lakkasi soittamasta, löi luukun kiinni ja väänsi kammen irti. Huokasi raskaasti.
Mitä varten te kuljette hänen kanssaan? kysyi Edevart synkän näköisenä.
Soittoniekka koetti selittää asian parhaan taitonsa mukaan: posetiivi oli yhteinen, mutta toveri oli häijy mies, katsokaas tätä, puhkaisi kerrankin puukolla hänen toisen silmänsä. Soittoniekka ei koskaan uskaltanut näyttää Napoleonia eikä niitä toisia pikkumiehiä, kun se kaveri oli paikalla, oli niin kiukkuinen mies, että olisi lyönyt mäsäksi koko teatterin.
Mistä te olette kotoisin? kysyi Edevart.
Armeniasta hän oli.
Missä se on?
Se on kaukana, kaikkien muiden maiden takana. Se on varmaa. Suuren meren ja monen vuoren yli pitää mennä, vuoden matka —