August lopetti. Kuulijat odottivat henkeään pidätellen jatkoa. Mutta miten sitten kävi?
Mitenkö kävi? Eipä juuri mitenkään, kapteeni ei, kuten toisetkaan, halunnut lähteä yön selkään mukaani. Seuraavana päivänä lähdimme sinne viivana, mutta silloin kulta oli hävinnyt.
No mutta jopas oli kova onni! tokaisi Teodor härnäillen. Et siis hyötynyt tuon vertaa koko jutusta?
August katsoi jäykästi Teodoriin ja virkkoi: Vai niin sinä luulet!
Niin, mitäs meidän pitäisi luulla? ihmetteli toinen antaen toisen omahyväisen varmuuden vetää itseään nenästä.
Ei nähkääs, en minä sentään ole niin suuri tomppeli kuin te luulette. Kun ei herrojen kelvannut oitis lähteä mukaani, ajattelin asiaa koko yön, ja aamulla neuvoin heidät kaikkiin mahdollisiin muihin paikkoihin, mutta en sinne, missä kultaa todella oli.
Ethän suinkaan! kuului sieltä täältä kuulijoiden parvesta.
Vai en minä muka…? Kulta oli minun, niin että mitäpä hänestä jakamaan kaikkien kanssa. Suurkiitosta vain! Puhukoot muille nuoremmille.
Joku joukosta myönsi Augustin tehneen oikein, he itsekin olisivat tehneet samoin. Mutta väsymätön Teodor ei voinut olla huomauttamatta: Miksi sitten ilmoitit kapteenille asiasta?
August vastasi hyvin vakavasti: Se oli minun velvollisuuteni.