Puoliyö oli jo ohi, oli aika sakea hämärä. He tuijottivat henkeään pidätellen. Siellä on jotakin punaista, se on jokin eläin, sanoi Teodor.
Ezra: Saatpa nähdä että se on kettu!
Niin, myönsi Teodorkin. Voi hyvinkin olla kettu, mutta…
Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.
Niin, mennään vain. Mutta… Tuota, jos se on… se itse… itse pah…!
Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse…?
En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät, että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa, etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.
Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?
Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.
Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.