Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä, sen minä kyllä tiedän.

Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.

Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään toisen kintereillä.

Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan.
Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus
vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä
Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.

He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä, niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.

Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!

Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.

Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.

Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan hänelle.

Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan. Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta. He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan, vain vaatteet pitivät sitä enää koossa…