August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart, hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä. Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut. Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon, sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin — niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista. Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa, tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei tarvinnut kaivaa raatoja suosta.
August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä, kuukausien, vuosien raadanta edessä.
Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun. August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa, jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.
Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —
Kirjeen kirjoitti Joakim.
Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa. Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään. Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen. Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa, toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.
Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan, ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn. Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä oli taas millä ostaa.
Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan. Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen; hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia tavarasäkki selässä… Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään, pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut siihenkään.
Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu. Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!
Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään varmastikaan ollut.