Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku tietty oli ollut alhaalla näkemässä.
Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta, ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua, ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa, ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi; Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua: kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat; Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa, istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin kaikki muut!
Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.
Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt. Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!
Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin, Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.
Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas. Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta olemassa?
Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä. Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi. Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin, mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.
Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.
Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi; oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja. Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen elämään.
Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen kerran, August!