Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut mieleeni. Aiotko myydä tilan?

Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen, minulla on siellä oma kauppa.

Vai Doppeniin olet matkalla?

Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan, jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen vuoteen.

<tb>

Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita; mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota. Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan. Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä…? — Edevartilla oli täälläpäin pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?

Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei voi enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa kolmesti päivässä.

Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän
Edevartin vieressä.

Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin elävät.

Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he iloisempia tai onnellisempia?