Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.
Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.
Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä, vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.
Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa äskeinen parantumaton kuuntelija.
Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä kakkua, putinkia ja sokeria.
Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija härnäillen. Rusinoita, luumuja…
Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?
Kaksi.
Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?
Viisi.