Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein makeimmin. No on sekin elämää!
Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta. Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?
Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia! myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä kertaa asiaa?
Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.
Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta
Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.
Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset siellä tyytyväisempiä kuin täällä?
Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta, parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi maksat.
Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin; Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.
Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin.
Tämä mies juuri Doppenin osti.
Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?