Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen, kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete, tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä! Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.
<tb>
Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin? Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut näkemässä!
Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin liian myöhään, valitti August.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.
August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä, mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.
Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä sinulla pitikin olla kova onni!
Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä tällä. Terve menoa vain! Miten niin?
Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!
Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. Jotakin löytämäni varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa. Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?