Olet.
Sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Niin olet.
Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan kokonaan?
Etpä tietenkään.
Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?
En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta, joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko Edevart palkita moista pahalla?
Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.
Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi, tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset kirjat — —
Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.