Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.
Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan. Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.
Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika, jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.
Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin, silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!
Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.
Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen, mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun, laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! — mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut, että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin, hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!
He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita. Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli tuntevansa.
Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin, enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista, uhri ja marttyyri.
Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa.
En voi koskaan rakastaa ketään toista.
Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi, melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko sellainen, jollainen toivot minun olevan?