Oliko hauskaa? kysyy Edevart.
Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.
Mitä sinä niin monella nukella?
Täytyy kai tytöllä olla äiti.
Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?
Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!
Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän. Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen mukaani, ne kun olivat niin metkoja.
Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?
Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he käymään?
Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko
Julia sinulle yöpaidan?