Edevart lähti uudestaan käymään Hosean luona. Hän pelkäsi loukanneensa tätä, kun ei ollut halunnut katsella uudispaikan viljelyksiä. Pikku Hosea rukka, joka vielä muutamia vuosia sitten oli niin pieni ja aina kiitti häntä hennolla lapsenkätösellään, raatoi nyt suolla ja pellolla raskaassa työssä, mutta hymyili silti yhtä iloisesti. Sellaista siis oli osaansa tyytyminen täällä elämässä! Edevart meni tällä kertaa sisarensa luo yksin, ja hänellä oli mukanaan tälle tuomisiksi muutama kyynärä hyvää kangasta. Ja Hosea, joka ei ollut liioilla vaatteilla hemmoteltu, kiitti onnellisena veljeään tervetulleesta lahjasta. Sinä olet yhä sama kuin aina ennenkin, hän sanoi liikuttuneena.
He kiipesivät rinnettä ylös katsomaan perunamaata, laskeutuivat suolle, joka muodosti yhden ainoan laajan, useiden isojen ja pienten ojien halkoman aukean ja jonka muutamissa neliöissä jo ohra aaltoili. Edevart oli, sisarelleen mieliksi, olevinaan vieläkin enemmän ihmeissään kuin tosiasiassa olikaan, ja teki hullunkurisia kysymyksiä saadakseen tämän hymyilemään.
Mutta kuulehan, saatko nyt olla täällä rauhassa? Hosea huomasi veljen tarkoituksen ja vastasi: En pelkää mitään.
Suosta ei enää kuulu huutoa?
Ei kuulu, hymyili Hosea veitikkamaisesti. Eivät ole enää kuolleet kummitelleet.
Olitpa sentään aika rohkea, kun lähditkin emännäksi taloon näin kauas muiden ihmisten ilmoilta.
Sitä en toki muista ajatellakaan. Päivällä on niin paljon työtä, ja illalla laskeudun levolle luottaen Jumalan suojelukseen.
Enpä tiedä, olisinko minä halukas tekemään samoin, tuumi Edevart vakavasti.
Ja minkä vuoksi? Sen vainajanko tähden? Sehän on jo kirkkomaassa.
Niin, en tahdo säikytellä, mutta joskus yöllä voi taas kuulua huutoa.