Lovise Magrete näytti menevän hieman omituisen näköiseksi ja soperteli:
Muuten vain sattui tulemaan puhe.
Olisit puhunut minulle.
Sinulle…?
Niin juuri, minulle. Mutta nyt kai on sama näinkin, vai mitä? Aiot kai jäädä tänne, joten et matkarahoja tarvitse?
Lovise Magrete ei vastannut.
Vai mitä ajattelet? kysyi Edevart äkkiä katsoen häneen. Ja Edevartin kasvoista saattoi toinen lukea, että äänettömyys alkoi tuntua tästä kiusalliselta.
En tiedä, mutisi Lovise Magrete. Anna minun ajatella asiaa. Jos me nyt jäämme tänne, ei asiaa voi enää koskaan muuttaa, vaan meidän on pysyttävä täällä elämän loppuun asti.
Entäpä sitten?
Mutta lapset ovat Amerikassa ja kaikki…
Taas sama vanha virsi, edestakaisin, samaa horjuvaisuutta puoleen ja toiseen. Mutta nytkin Lovise Magrete oli sävyisä ja mukautuvainen, avasi kirjeen liittäen siihen jälkikirjoituksen, jossa sanoi olevansa kovin epävarma asiasta. Edestakaisin — ja loppujen lopuksi hän muistutti Edevartia tämän kerran muuanna tiettynä yönä antamasta lupauksesta, että lähtee mukaan Amerikkaan. Siihen Edevart ei voinut sanoa mitään.