Postista tullessaan Edevart toi Lovise Magretelle kaksi kirjettä.
Toinen oli Lorensenilta, ja siinä puhuttiin matkasta, niin hän selitti.
Toinen taas oli Amerikasta, lapsilta. Lovise Magrete luki molemmat
kirjeet jääden istumaan ääneti ajatuksissaan.
Siitä hetkestä lähtien ei enää ainoakaan asia koko Poldenissa pystynyt Lovise Magretea kiinnostamaan, ei hän huolinut enää ruveta lypsämään. Hän vain koetti saada Edevartia taivutetuksi lähtemään mukaan Amerikkaan, ja Edevart oli suostuvinaan — ja antoi päivien mennä menojaan.
Heidän kesken ei koskaan syntynyt oikeaa riitaa, vaan he puhelivat
Amerikasta verkkaiseen tapaansa:
Oliko Norjassa olo käynyt noin sietämättömäksi ihmiselle, joka on vain
Doppenista kotoisin?
Oli kyllä. Sillä se ihminen, joka oli kotoisin Doppenista, oli päässyt näkemään parempaakin. Amerikka oli niin suuri, jollei jossakin paikassa tuntunut miellyttävältä, ei mikään estänyt muuttamasta toisaanne. Hän ei ollut vielä käynyt Floridassa, ja luettuaan niistä kirjoista — — —
Mutta eikö lapsilla ollut vakituinen asuinpaikkansa New Yorkissa? Eikö
Lovise Magrete siis tahtonut asua yksissä heidän kanssaan?
Jonkin aikaa ehkä — kyllä, tietenkin, tokihan hän tahtoi käydä tervehtimässä lapsia ja asua New Yorkissa — jonkin aikaa. Lapset olivat muuten jo täysikasvuisia, eivät kaivanneet äitinsä apua, ja hän oli jo kerran asunut kaksi vuotta New Yorkissa, silloin alussa.
Lähtikö Lovise Magrete sitten pois kotoaan?
Lähdin kyllä. Muutin toiseen kaupunkiin. Oliko se sitten ihmeellistä?
Eipä kylläkään, vastasi Edevart, samanlainen maankiertäjä hänkin. Mutta sehän sopi mainiosti, Edevart tuumi sitten, voivathan he muutella täällä kotimaassakin, vaikkapa nyt Poldenista takaisin Doppeniin.