Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla…? Ääneen hän sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.
Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla koreasti rauhassa.
Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.
August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.
Hautaanko sitten aiot tunkeutua?
Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä eikä haparoida.
Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät tekemättä.
Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli samassa jo tiessään.
Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan. Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa. Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.
Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen, ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja olla välittämättä toverin vastaväitteistä.