Veljekset soutivat takaisin kotiin. He puhelivat miehestä, jonka olivat juuri saattaneet laivaan, ja Joakim tuumi: Minusta on niin kummallista, mutta — eiköhän hän ollut tavallaan kuin tänne lähetetty?
Mitä sinä tarkoitat?
Ei Joakim itsekään osannut selittää sitä sen paremmin. Mutta viimeisten kahdentoista vuoden aikana ei Poldenin elämää ja olemista voinut ajatella ilman Augustia; hyvä ja paha, edistys ja kehitys, ylellisyys, irstailut ja epävarmuus — kaikki tuntui juontavan juurensa hänestä. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensi kerran sukeltautui esiin tuntemattomuuden hämärästä, tuo maailmanympäripurjehtija aivan kuin tartutti joka sielun niin kylässä kuin naapuristossakin. Hän sai aikaan paljon hyvää, sanoi Edevart, ja Joakim, nuori nulikka, joka oikein tilasi sanomalehteä, oli samaa mieltä. Mutta eiköhän hän vain tavallaan ollut ase voimakkaamman kädessä?
Veljekset soutivat tiukoin, voimakkain vedoin. He olivat saaneet laivasta tavaroita kauppaan, niin että nelihanka oli tukevassa lastissa, mutta ilma oli kaunis. Kun Edevart souti alahangoilla, Joakim näki ainoastaan hänen selkänsä, joten hän puhui vapaammin kuin jos isoveli olisi istunut kasvot häneen päin. Edevartia hiukan ihmetytti Joakimin tavaton puheliaisuus. Tämän äänessäkin oli jotakin outoa, ihmeen veljellistä. Tai jollei juuri veljellistä, niin kuitenkin siinä oli tavallista lempeämpi sävy.
Hän on senluonteinen mies, jatkoi Joakim mietiskelyään, että ikään kuin sai meidät kaikki muuttumaan. Niin, hän kohotti meitä ylös ja veti taas alas. Mahtaneeko sinusta tuntua samalta?
Voipa hyvinkin olla niin, myönsi Edevart.
Omasta kohdastani puhuen: minä kyllä olisin tullut toimeen ilman hevostakin.
Eikö mitä, et olisi tullut, vastasi Edevart.
Vai niin luulet?
Veljekset soutivat ja ajattelivat, soutivat ja ajattelivat.