Mutta kun oli vielä kulunut vähän aikaa, tapahtui sitten kerran odottamattominta kaikesta. Edevart sai postista ison rahakirjeen. Kirje oli trondheimilaiselta asianajajalta, ja siinä oli neljäsataa kruunua, sillä nykyisinhän oli alettu laskea rahat kruunuina ja äyreinä. Siis vanhaa rehellistä rahaa sata talaria, jotka tulla tupsahtivat odottamatta ja äkkiarvaamatta, Papstilta.

Papstilta!

Niin, niin! Joitakin aikoja sitten Edevart olisi siunannut taivasta noista rahoista ja tehnyt niillä matkan Amerikkaan. Silloin hän olisi niitä kipeästi kaivannut, mutta nyt hän suhtautui asiaan tyynemmin eikä juuri sillä hetkellä tiennyt, mihin niitä käyttää. No niin, hän aikoi asettua nauttimaan Poldeniin viisaan lepoa elääkseen siellä ja kerran kuollakseenkin siellä, mitäpä muutakaan!

Mitä hyvää sinä olet Papstille tehnyt? ihmetteli Joakim.

Edevart pudisti päätään vastatessaan: Samaa voisin kysyä sinulta.

He lukivat asianajajan kirjeen. Sitä oli kaksi kokonaista riviä, joissa ilmoitettiin lyhyesti ja asiallisesti:

Kellokauppias Papstin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti lähetetään Teille oheisena neljäsataa kruunua lahjaksi. Pyydetään lähettämään kuitti.

Joakim kirjoitti kiitoskirjeen.

<tb>

Ezra tuli muutamana sunnuntaina kyselemään Edevartia. Tämä ei ollut kotosalla, oli kai kuljeksimassa jossakin metsissä, missä usein harhaili omia aikojaan. Ezra oli ollut kirkolla ja tuonut sieltä Joakimin sanomalehden, mutta hänellä oli mukanaan myös Edevartille kirje, oikein Amerikankirje. He katselivat kirjettä; siinä oli keltainen, nahkeasta paperista tehty kuori. Osoite oli kirjoitettu ohuella, hätäisellä käsialalla, ja kirjeessä oli monta postileimaa.