Elokuussa kalliokala oli Poldenissa kuivaa, ofotilainen maksoi palkat, killingit pääsivät taaskin kiertämään. Vanha laivuriparka! Hän oli saanut ostetuksi vain kolmeneljänneslastia kyetäkseen maksamaan kalankuivaajille. Se oli surullisinta kaikesta.
Mutta Teodor ja Ragna olivat yhtä kevytmielisiä ja välinpitämättömiä kuin ennenkin. Teodor oli kunnanvaltuuston puheenjohtajalla Karoluksella heinämiehenä, teki, mitä työtä osasi, eikä ollutkaan hullumpi työmies. Jollei Karolus olisi huolinut hänestä, niin kai sitten joku muu. Teodor ei surrut semmoisia. Hän oli muuten koko sukkela hiustenleikkaaja, ja kaikki ihmiset hakivat häntä siihen työhön sunnuntaisin jumalanpalveluksen päätyttyä. Hän sai siitä monet kupit kahvia ja vähän ruoanpuoltakin. Kun tuo harmaankalpea, nälkiintynyt raukka komeillen käveli roimasaappaissaan ja taskussa kello, joka ei käynyt, hän oli tosiaan kuin mikäkin hädän ja puutteen sekä ylellisyyden huoleton sekoitus.
Ragna, pikku Ragna, hänen vaimonsa, saattoi tosin yhdessä jos toisessakin kohden hiukan halveksia miestään, se oli kyllä totta, mutta se ei johtanut kiukunpurkauksiin eikä torailuun. Ragna oli osapuilleen tyytyväinen; nyt hän oli saanut Edevartilta uuden hamekankaan ja ommellut itse puvun valmiiksi, niin että saattoi taas käydä kirkolla. Se oli jo jotakin; muuten hänellä oli joka toinen vuosi uusi lapsi, sitten hän taas nousi jalkeille ja oli sama Ragna kuin ennenkin. Teodor oli kertonut markkinoilla sattuneesta seikkailusta, jolloin Ragna sylkäisi sanoen: Hyi tuommoista miestä! Paksu lompakko on melkein kuin kädessä, mutta eipäs saa kotiin tuon vertaa! Mihin Teodor saattoi vastata: Niin, kumpikin voisimme tehdä yhtä ja toista paremmin kuin teemme!
Nyt sattui pari odottamatonta tapausta.
Joakim istuu sunnuntaina iltapäivällä lukemassa kirkolta noutamaansa sanomalehteä. Papst on kuollut, hän virkkaa. Mitä? Onko Papst kuollut? huudahtaa Edevart. Luehan se paikka ääneen!
Kuolintapauksesta oli pitkänpuoleinen kirjoitus, joka kävi melkeinpä kaipaavassa sävyssä. Vanha kellojuutalainen oli ollut kautta koko rannikon hyvin tunnettu suuruus, eikä häneltä varmaankaan jäänyt ainoaakaan todellista vihamiestä. Olihan hän paljon kansaa huiputtanut, se oli kyllä totta; hän saattoi aika lailla vetää nenästä tuulihattuja, jotka tulivat hänen luokseen nimitellen häntä Moosekseksi ja ollen olevinaan kellontuntijoita; hän myi myös paljon kelvottoman huonoja kelloja, jotka kävivät päivän, pari ja seisahtivat sitten. Mutta Papst ei ollut niin yksipuolinen kuin näytti, hänessä saattoi huijarin rinnalla olla muutakin. Karmsundissa hän esimerkiksi oli muutamakseen antanut ihan ilmaiseksi kalliin hopeakellon pojalle, jota tuskin oli sitä ennen nähnytkään, ja kun kaikki sitä kovin ihmettelijät, Papst selitti, että poika oli kunnollisten ihmisten lapsia ja että tällä oli hyvä sydän. Myös pohjan puolessa ihmiset tiesivät mainita Papstista samantapaisia piirteitä. Mistä se johtui? Monesti hän petkutti ihmisiä, petkutti oikein hävyttömästi, mutta sitten joskus, odottamatta, osasi olla kuin toinen mies. Miellyttävät, rehelliset kasvot saattoivat äkkiä liikuttaa hänen mieltään, niin ettei hän ollenkaan välittänyt omasta voitostaan. Varsinkin nuorukaisia pyöri aina hänen ympärillään; hän tiesi, miten suuri arvo liivien päällä killuvilla kellonperillä oli nuorella iällä, ja useatkin kerrat Papst oli antanut luottoa pojille, jotka eivät saaneet irti kelloa. Nyt ei tuota kunnianarvoista patriarkkaa siis ollut enää nähtävissä rannikon markkinoilla, hän kuoli Trondheimissa kuun puolivälissä. Hänellä lienee ollut koko lailla omaisuutta, ja tiedettiin hänen kutsuttaneen tunnetun asianajajan sairasvuoteensa ääreen hyvän aikaa ennen kuolemaansa…
Sitten tapahtui, että Pauline tuli kerran illalla tupaan ja sanoi: Postilaatikossa on kirje. Satuin muutoin vain vilkaisemaan siihen, ja silloin näin sen. Se on sinulle! Ja Pauline ojensi kirjeen Joakimille.
Voi Herran terttu sentään, millainen pieni rypytetty tyttölapsen kirje se olikaan! Varmaan se oli ollut laatikossa yön ja päivän. Joakim lehahti polttavan punaiseksi sen saadessaan ja lähti oitis ulos. Aamulla hän oli poissa.
On varmaan lähtenyt pohjan puoleen, tuumi Pauline. Siellä on tyttölapsi, jonka mieli on palanut Amerikkaan, mutta nyt kai on luopunut tuumastaan. Niistä pohjanpuolelaisista monen monet havittelevat Amerikkaan ja säästävät rahoja matkalippuun. Saapa nähdä, saako Joakim matkatuumat lähtemään tyttönsä päästä?
Ei hätää mitään. Joakim lauloi ja hyräili tullessaan takaisin kotiin.
Poika näytti päässeen toiveittensa perille…