Hyvä! Vehnäpellot ja runsaat taskurahat, niitä August aina hoki, mutta hän ei ollutkaan oikeita meikäläisiä. Hän oli vain ollut täällä, siksi Herra on antanut hänen vapaasti temmeltää ja piehtaroida. Ei ihminen tule siitä sen onnellisemmaksi, vaikka pääsisikin vähän lihavammille päiville.
Edevart käännähti soututeljollaan ja sanoi katsoen veljeään suoraan silmiin: Sitten en minäkään enää ymmärrä, miksi sinulla pitää olla neljä lehmää, kun isä ja äiti tyytyivät kahteen.
Hm, tuumi Joakim. Ei, kyllä sinä sen ymmärrät! Ensiksikin, isä ja äiti, se oli vain kaksi henkeä, mutta meitä sisaruksia on neljä, ja me tarvitsemme enemmän kuin kaksi. Ja sitä paitsi meidän tulee pitää arvossa omaa maatamme, Norjan maata, jolloin pääsemme ostamasta niin paljon ruokaa ulkomailta, mistä hyvästä taas saamme niskaan verot ja kaikki rasitukset. Mutta sekään ei ole tärkeintä, vaan tärkeintä on, että säästymme August pojan kohtalosta, etteivät juuremme irtaudu täältä omasta laihasta kamarasta ja ettei niitä istuteta lihavampaan maahan — jolloin kuitenkin kaipaamme takaisin entiselle paikallemme. Olen lukenut, etteivät voima eikä lihavuus aina auta — niin, etteivät ne milloinkaan yksin auta!
Sinähän luet ja tutkit kaikki maailman asiat; auttaako se sitten?
Aina se jotakin auttaa. Minä lannoitan peltojani merilevällä, sen olen oppinut lukemalla. Entä voima ja lihavuus? En tiedä, oletko nähnyt niitä viittä pientä haapaa, jotka kasvavat kaalamon kohdalla? Et varmaankaan ole niitä nähnyt, kun et ole viime aikoina liikkunut missään. Mutta siellä on viisi pientä haapaa. Neljä on oikein hyötyisää ja lehtevää, mutta viides on kuin kitukasvuinen, siinä on pienemmät lehdetkin. Se kävi säälikseni, niin että päätin auttaa sitä hiukan. Vein kerran sunnuntaina vanhalla ämpärillä lehmänlantaa sen juurelle, irrotin varovasti turpeen sen juurelta ja lannoitin yltympäri, sitten asetin turpeen takaisin paikoilleen ja kastelin hyvästi. Se oli viime syksynä. Nyt tänä kesänä — tiedätkös mitä? Siinä pienessä haapapuussa on aivan kuin syyhy, koko runko on lumivalkoisen, suurimoiden kaltaisen karkean jauhon peitossa, ja lehdet kurjat ja surkean pienet entiseen verraten. Katsos, sen juuret olivat joutuneet vieraaseen aineeseen, siksi puu ei viihtynyt.
Mutta eihän se viihtynyt ennenkään?
Kyllä se sentään viihtyi omissa oloissaan. Se oli vain pienempikasvuinen. Kaikki eivät voi olla samankokoisia.
<tb>
Kesän kuluessa ja heinänteon alkaessa Edevart auttoi vuoroin Joakimia, vuoroin Ezraa, jotka kumpikin tarvitsivat apua. Hän ei säästänyt itseään, vaan raatoi miehen tavalla, ja alkoi jo näyttää siltä, että hän asettuu vakituisesti asumaan Poldeniin. Hän ei enää ollut olevinaan enemmän kuin muut, laivuri, muka, tai kauppias, vaan kuin kaikki toisetkin ja tuntui olevan tyytyväinenkin siihen, ettei ollut enempää kuin muut. Kauppaan hän ei astunut jalallaankaan, mutta kierteli mielellään metsissä ja vainioilla. Oli tainnut ottaa pikkuveljen sanat onkeensa. Pistäytyipä kaalamollakin ja näki siellä tämän mainitsemat viisi haapaa.
Siten elämä sujui Poldenissa tasaista, rauhallista jokapäiväistä latuaan, ja samanlaista se oli koko pitäjässäkin. Kukaan ei juuri ollut toistaan kummempi. Ensimmäinen kai oli sentään Karolus, joka asui yksin talossaan ja oli kasvattanut itselleen ihravatsan alkua. Sitä paitsi talo oli hänen omansa kaikkineen päivineen, eikä hän ollut kenellekään velassa. Jos kylässä olisi ollut oikea lääkäri, olisi tämä varmasti ollut ensimmäinen, sillä lääkärinhän täytyy olla opissa seitsemän vuotta, ennen kuin on saanut päntätyksi päähänsä kaikki noitatemppunsa; ei postinhoitajan, lukkarin eikä urkurinkaan tarvitse lukea niin kauan. Ei, omaa lääkäriä ei ollut, tämä oli yhteinen naapuripitäjän kanssa ja asui vakituisesti siellä. Mutta tultiinhan silläkin tavalla toimeen, kaikki kävi miten kuten. Sisämaalaiset ostivat vasikoita pohjanpuolelaisilta, lukkari Johnsen poltteli nysäänsä joka sunnuntai kirkkoon kävellessään ja kirkkoherra itse haki etelään — aina etelään. Miksi ei kaikki kävisi?