Minä olen ajatellut, virkkaa Pauline — tuo viisas, nokkela Pauline — että ehkä saisin lainatuksi hänen rahansa joksikin aikaa. Sepä olisi jotakin!
Voisin pyytää niitä sanomalla syyksi, että täytyy ostaa jouluvarastoja.
Niin. Juuri niin! Siinä oli pelastus! Sillä ei kai Edevart kieltäytyisi lainaamasta, ei hän muutenkaan juuri koskaan kieltänyt… Ja Joakim tunsi sydämensä niin kevenevän, että oikein nauratti. Tämä oli varmasti paras keino, mitä he voivat keksiä. Ja samaan hengenvetoon hän selitti: Hänen itsensä täytyy pikipäin pistäytyä pohjan puolessa, jo ensi yönä, asia on erittäin tärkeä ja kiireellinen… nuottakunnan asioita ja vähän muutakin. Aamulla varhain hän on kotona taas.
Mutta aamulla Edevart olikin poissa! Lienee kuullut, että Pauline aikoi lainata hänen matkarahansa, tai oli muuten sen vaistonnut. Kun ei kotiin tullessaan tavannut veljeään, Joakim juoksi suoraa päätä venetalaille. Nelihanka oli poissa.
Niin, niin. Edevartin tapana oli lähteä sillä tavoin, heittämättä hyvästiä kenellekään.
Surullinen päivä. He saivat käsiinsä Ezran ja ilmoittivat asian vanhalle isälle. He olivat surullisia kuin hautajaisissa. Hosea itki ääneen. Mutta entäpä jos Edevart olikin lähtenyt soutamaan jonnekin asioilleen ja palaisi kohta takaisin?
Häntä ei kuulunut takaisin tulevaksi — ei pitkiin aikoihin.