Ei tämä ole Edevart, oikaisi Karolus. Tämä on Joakim.
Joakimko? ihmetteli Ane Maria. Onko sinusta venähtänyt tuollainen iso mies? Niin, niin, aika kuluu.
Oli siinä naisihmistä kerrakseen! Ei itkenyt eikä nauranut, vaan oli aivan kuin ennen lähtöäänkin. Varmaan hänellä oli ollut perillä hyvät olot. Oletpa tainnut vähän lihoa! hän sanoi nyt miehelleen.
Minähän olen kohta kuin syöttösika! liioitteli Karolus muka alakuloisena, vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että oli ihravatsan alkua kuten muillakin pomomiehillä.
Ane Maria kyseli Poldenin kuulumisia. Miesten oli vähän vaikea vastata, kun heidän täytyi aina laskea päässään, montako vuotta hän oli ollut poissa. Täällä kuivataan nyt kalliokalaa joka vuosi, he kertoivat ensiksikin. Sen tiedän, keskeytti Ane Maria. Sitten on muutamia mennyt naimisiin ja muutamia kuollut — siitäkin oli yksi ja toinen tapaus sattunut ennen hänen lähtöään. Martinus keulamies oli kuollut, Teodor ja Ragna olivat naimisissa. Ja Gabrielsen teki toisen kerran vararikon, mutta Poldeniin olemme saaneet kaupan. Ane Maria innostui: Et suinkaan sinä, Karolus, pidä kauppaa? — En, en minä, vaan Edevart ja Pauiine. — Ajatella! Pikku Pauline, joka oli niin pieni! — Niin, aikaa oli kulunut. Niin, virkkoi Karolus sitten kuin virkistyen, nyt Poldeniin puuhataan postipysäkkiä, sen asian minä ajan päätökseen kunnanvaltuustossa. Eikö meillä voi olla postipysäkki yhtä hyvin kuin sisämaalaisillakin? Ane Mariaa ei se tuntunut huvittavan. Joakim puuttui vuorostaan puheeseen: Ja Augustkin lähti taas. — Mikä ihmeen August? Ahaa, niin tosiaan —
Ane Maria sai selon yhdestä jos toisestakin seikasta, niin että oli pian selvillä Poldenin asioista. Hitonmoinen nainen, kun tuli niin reippaana ja ollenkaan ujostelematta kotiin, vaikka tulikin vankilasta. Ane Mariassa oli aina ollut jotakin yliolkaista ja mistään piittaamatonta. Hän kyllä valtaisi vanhan paikkansa jälleen. Karolus oli joka tapauksessa hyvillään, kun hänen vaimonsa tullessaan ei itkenyt eikä oitis kavahtanut hänen kaulaansa ja pitänyt suurta elämää. Olisi hänellä sentään voinut olla — ihmisten vuoksi — vähän enemmän matkatavaroita, kun kerran tuli niin pitkältä matkalta.
Edevart kävi yhä umpimielisemmäksi. Oli jo syytä pelätä, että hän ehkä joskus lähtee matkoihinsa. Hän pistäytyi uudispaikalla tervehtimässä Hoseaa ja kiikutteli tämän pikku tyttöä käsivarsillaan ja antoi tälle kymmenen kruunun setelin, jolla äidin piti ostaa jotakin lapselle. Hosea löi kahta kämmentään, mutta Edevart huomautti, että siinä oli vain kymmenen kruunua tätä uudenmallista pikkurahaa, niin että siitä tuli ainoastaan kaksi ja puoli talaria. Niin, niin, sinä olet aina ollut niin antelias ja runsaskätinen meitä kaikkia kohtaan, sanoi Hosea. Niistä sanoista Edevart, hupsu, oli kai tullut niin liikuttuneeksi, että oli lähtenyt tiehensä samoilta jalkojensa sijoilta sanomatta edes hyvästiäkään.
Joakim ja Pauline neuvottelevat. He puhuvat kuiskaillen, mutta pelkäävät kuitenkin, että heidän puheensa voitaisiin kuulla.
Ei, kyllä meidän olisi pitänyt polttaa se kirje, sanoo Joakim.
Niin olisi pitänyt, myöntää nyt Paulinekin. Sillä se ei ollut Edevartille ainakaan hyväksi. Ei totisesti ollut. Kunpa saataisiin pidätetyksi häntä sen aikaa, että pahin ehtisi mennä ohi!