Tästä olisi oitis voinut olla vakavat seuraukset, mutta laivuri tunsi Edevartin Lokin uskotuksi mieheksi eikä niin ollen haastanut riitaa hänen kanssaan. Tietenkin hän oli sekä nolo että harmissaan, kun häntä oli häiritty kesken leikin ja hänen hymynsä oli väkinäistä, mutta hän otti sentään puolikkaan taskustaan ja sanoi Edevartille: Tule, kaveri, ja ota täräys sinäkin! Edevart kyräili kiukkuisesti, pelkäsi näin suurta ystävällisyyttä. Laivuri kaatoi Ragnalle ja tämä maistoi sievästi huulillaan ja kiitti. — Onko se sinun sulhasesi tuo tuossa? kysyi laivuri. — Ei minun tietääkseni, vastasi tyttö. — Mitä hän sitten täällä tekee? — Mistäpä minä tiedän. —
Edevart kuuli kaiken. Hän ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka perääntyvät, vaan astui kohti. Ragna meni väliin ja kysyi: Mitä sinä aiot? — Laivuri erehtyi nyt siinä, että rupesi ylimieliseksi ja sanoi halveksien: Antaa pojan vain seisoa siinä ja takoa rintaansa! Samalla hän yritti tarttua Ragnan käteen kiinni ja lähteä tytön kanssa pois. Ensi isku, joka nyt sattui häneen, lennätti miehen yhdessä sykkyrässä taaksepäin sananjalkain sekaan. Edevart taisi auttaa jaloillaan, hän kamppasi, sen tempun hän taisi jo kouluajoiltaan. Ragna päästi huudon, mutta vaikeni heti samassa, hänen huomionsa oli kiintynyt laivurin ulkomuotoon, joka oli merkillisesti muuttunut. Mies oli koko illan tanssinut hattu päässä, mutta hänen kaatuessaan hattu oli pudonnut ja nyt näkyi, että mies oli jokseenkin kalju, koko takaraivo hohtavan kiiltävä ja paljas. Ragna oli purskahtaa nauruun, tyttöletukalla ei ollut sen enempää järkeä. Laivuri nousi, painoi hatun lujasti päähänsä ja varustautui iskemään. Seuraava vaihe oli, että Edevart vuorostaan lennähti selälleen pensaikkoon ja laivuri haukkui kiukuissaan häntä hävyttömäksi kakaraksi. Tähän ei asia päättynyt, Edevart oli samassa taas pystyssä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän löi nyrkkinsä yhteen ja ponnahti korkealle, laivuri puhisi: Kelvoton kakara, senkin kelvoton kakara! Sitten he jälleen iskivät yhteen. Ragna huusi nyt täydellä todella ja juoksi tiehensä.
Mitä ihmettä — mitä tämä on! huusivat ihmiset juosten hätään. Tappelijat kierivät nyt maassa, vuoroin kumpikin päälläpäin, kumpikin näytti väsyvän ja kumpikin vuoti verta. Ihmiset erottivat heidät, löivät asian leikiksi ja hymyilivät: se kai oli paljasta ilvettä, painiskelua, voimainkoetusta. Kas vain tuota Edevartia kun ei hellittänyt!
Ei totisesti, Edevart ei hellittänyt, hän tosin oli vain nuorukainen ja köyhä raukka, mutta hänellä oli sisua. —
Alkoi olla jo aamupuoli, tanssi oli päättynyt, ahkerimmatkin tanssijat jo lähteneet pois, Skaarokin, samoin Olga, jolla oli helmivyö, Kleivan Josefina ja Beret. Paikalle ilmestyi metsästä ja poluilta yksitellen, puoleksi hiipien, ihmeellisellä tavalla hajaantuneita pareja, jotka lähtiessään olivat tiukasti halailleet, mutta eivät palanneetkaan yhdessä. August oli pistänyt pelinsä laatikkoon, mutta otti sen jälleen ulos repäistäkseen siitä suuren marssin, kun laivurit hyvästelivät ja lähtivät rantaan. Augustin ja Edevartin oli maattava tämä yö maissa antaakseen laivassa tilaa vieraille laivureille. He menivät Karoluksen latoon nukkumaan, mutta heräsivät kuitenkin jo parin tunnin kuluttua, kun työn oli määrä jälleen alkaa kallioilla. Unet vain olivat jääneet vähälle, muuten kaikki oli niin kuin olla pitikin.
Oli toisia, joilta puuttui enemmän, puuttui sekä tyydytystä että rauhaa ja lepoa. Ane Maria oli pahalla päällä, häntä vaivasi sanomaton mustasukkaisuus, hän ei millään voimalla tahtonut saada mielestään Olgaa, jolla oli helmivyö. Mitä senkin letukan tarvitsi tulla tänne tanssimaan, kuka hänelle oli lähettänyt sanan etäiseen kylään ja mitä laivuri Skaaro näki tuossa hupsussa heilakassa? Pari vuotta tyttö oli nyt palvellut kauppiaassa eikä kuitenkaan ollut saanut miestä. Ane Maria oli pakahtua mustasukkaisuudesta Olgaa kohtaan.
Karolus sen sijaan oli kaikkeen tyytyväinen. Hänen heinänsä olivat pelastuneet ja hän oli vielä saanut laivuri Skaarolta talarin ladon vuokraa. Sitä paitsi hän oli ikään kuin saanut vaimonsa takaisin, oli tanssinut tämän kanssa, pitänyt hauskaa ja ollut kuin vastanainut. — Tämän piipun minä löysin heinistä, hän sanoi näyttäen piippua. — Heinistäkö, kuinka? kysyi Ane Maria. — Silloin kun sammutettiin tulta. — Se on Skaaron piippu, sanoi vaimo. — Niin taitaa olla, vastasi mies, unohdin antaa sen hänelle. —
Karolus oli kaikkeen sangen tyytyväinen, hän oli vielä löytänyt tämän piipunkin ja tukki siihen paikalla tupakkaa ja alkoi poltella. Se on merenvahaa, sen tiedän! hän toimitti kuin ainakin asiantuntija, ikään kuin saadakseen Ane Marian siihen käsitykseen, että hän tiesi paljon. —
Kaikki alkoi taas sujua vanhaa latuaan, laivurivieraat lähtivät Poldenista, August ja Edevart muuttivat takaisin Lokkiin ja kalankuivausta jatkettiin. Kala alkoi vähitellen olla kuivaa, oli jo tuotu tuohta kalakasojen peitteeksi siltä varalta että viimeisinä päivinä sataisi. Laivuri Skaaro oli saanut rahaakin, kerrassaan kaksituhatta talaria kallioiden vuokraksi ja työväelle palkoiksi. Laivuri liikkui rahat lompakossa ja povitasku pullollaan. Mutta kukaan ei käsittänyt, mitä hän teki niin paljolla rahalla, varmaan se oli paljasta ylvästelyä.
August sanoi Edevartille: Kaikkialla maailman kulmilla ei mies voisi kävellä kaksituhatta talaria taskussaan joutumatta murhatuksi.