Kaikkiko siis sujui erinomaisesti? Kyllä muuten, paitsi ettei Edevartin ollut hyvä olla. Ei ollut hyvä, sillä olihan täällä Ragnakin, pikku Ragna, josta oli tullut iso ja kaikin puolin sievä impi. Niin, hänkin oli siellä, ja laivurit oikein kilpailivat siitä, kuka saisi hänen kanssaan tanssia. Eikä Karoluskaan, aviomies, ollut kovin hyvillään, kun hänen täytyi nähdä Ane Marian tanssivan tanssimistaan, loppumattomiin laivuri Skaaron kanssa istumatta ainoaakaan tanssia. Minkä sille mahtoi! Vaimo oli nuori ja terve, oli mielellään täällä ja mielellään näki, että häntä haluttiin niinkuin siihenkin aikaan, kun hän vielä oli naimatonna, ja ehkä hänen mielestään hardangerilainen oli tanssissa oiva heittäjäkin, väkevä kuin karhu häntä kohottamaan. Ja eikö silläkin ollut merkitystä, että sama hardangerilainen kumarsi ja kiitti joka tanssin jälkeen, siihen Ane Maria oli tottumaton, sellaista hän ei ollut kokenut edes morsiamena!
Eikö lähdetä ulos vilvoittelemaan? kysyi laivuri Skaaro. — Ei, vastasi Ane Maria, ei hän tainnut lähteä. — Minulla on pieni viinipullo taskussa, sanoi laivuri. — En minä välitä siitä, vastasi Ane Maria.
Laivuri siis lähti yksin ja seisoi seinustalla. Siihen tuli myös Olga, jolla oli helmivyö. Olga oli oikeastaan naapuripitäjästä, mutta oli tullut tänne kauppiaan palvelijattareksi. Hän oli pieni, ruskeasilmäinen tyttö, tanssissa notkea kuin virpi, vaikkei oikeastaan sievä. Mitäpä siitä? Hänen nenänsä oli liian pysty, mutta mitäpä siitä! Laivuri Skaaro jäi seisomaan ja hetkiseksi juttelemaan tytön kanssa, tarjosi tälle viiniä taskupullostaan, katseli hänen helmivyötään ja hypisteli sitä eikä koskaan ollut nähnyt mitään somempaa.
Ane Maria istui sisällä tanssin ajan ja vilkuili yhtenään oviaukkoa kohti. Lopulta hän alkoi tanssia miehensä kanssa, mutta se ei ollut sama asia, tämä tallasi varpaille, ei kumartanut eikä kiittänyt, vaimolla oli monta muistutusta häntä vastaan. Kuinka kylmät hänen kätensä olivat, vaikka oli lämmin kesäyö, kuinka kosteilta ne tuntuivat, johtuen luultavasti siitä, että mies oli saanut monta ryyppyä. Karoluksen henkikin oli silkkaa viinaa eikä hän edes sekoittanut sen hajua pureskelemalla paahdettua kahvia, kuten hardangerilainen oli tehnyt.
Laivuri Skaaro tuli sisään Olgan kanssa, jolla oli helmivyö. He tanssivat nyt yhtämittaa, eivät lähteneet lattialta pois, jäivät vähääkään arastelematta keskelle lattiaa odottamaan seuraavaa tanssia, Skaaro oli aivan hullaantunut ja innoissaan, parhaillaan tanssiessaan hän ylimielisyydessään huusi soittoniekalta lisää: Älä kesken heitä! hän huusi, venytä kaksinkertaiseksi!
Oih! kerrankin oikein kunnolla hauskaa!
Mutta nyt pelimannin täytyy levähtää, hänen oikea peukalonsa oli käynyt valkoiseksi ja turtunut ahtaassa silkkilenkissä, vieraat laivurit ottivat kumpikin taskustaan talarin setelin ja antoivat palkaksi soitosta. Sanoivat, ettei se suinkaan ollut liikaa ja etteivät he olleet koskaan kuulleet moista soittoa. Hekin tahtoivat tietää, missä hän oli oppinut, mutta tähän August ei nytkään vastannut. Tanssitauon aikana laivurit sytyttivät piippunsa ja puhelivat naisten kanssa, Edevart kierteli miehestä mieheen tarjoillen ryyppyjä.
Miten ollakaan — yhtäkkiä alkoi tuntua savun hajua. Puolihämärässä ladossa, johon vain oviaukosta pääsi valoa, ei tosin näkynyt tulta, mutta savun katku yltyi. Kaikki haistelivat ja katselivat ympärilleen, laivurit peittivät piippunsa koko kourallaan ja päästivät ne sammumaan. Äkkiä kohosi ilmaan tulenlieska vasemmanpuoleiselta heinäparvelta. Vettä! alettiin huutaa, vettä! Naiset kirkuivat, Karolus naapuriensa kanssa juoksi ulos ja asuinrakennuksiin hakemaan vesiastioita, siinä syntyi suuri hämminki. Edevart säntäsi rantaan noutamaan Lokista sankoja. Laivuri Skaaro oli juuri aikonut lähteä ulos Olgan kanssa, kun huomasi tulen; hän kääntyi takaisin, tempasi äkkiä takin yltään, heitti sen tulen päälle ja tallasi sitä jaloillaan. Se oli reippaasti ja älykkäästi tehty; hän sai liekit tukahutetuksi, takki kärventyi mutta siitä hän ei välittänyt vähääkään, semmoinen mies hän oli, sankari! Upeasti hänen sinipunervaruutuinen paitansa loisti heinäparvelta, kupeella riippui puukko kirkkaassa uushopeisessa tupessa. Ane Maria ei malttanut siirtää hänestä silmiään ja sanoi kuin itsekseen: Tärvelee hienon takkinsa.
Kun astiat ja vesi saapuivat, ei enää ollut muuta tehtävää kuin jälkisammutusta ja haikuavan heinän kastelemista kauttaaltaan. Mutta Karolus pelkäsi ja oli levoton vielä kauan aikaa, suurin osa vuoden heinäsadosta oli tämän katon alla, sen menetys olisi ollut miehen toimeentulon perustuksia järkyttävä vahinko. — Minä maksan heinät, jotka nyt menetät! sanoi laivuri Skaaro todistajien kuullen. Niin reilu mies hän oli. Ja Karolus tarttui silloin hänen käteensä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt, ja samoin Ane Maria tarttui hänen käteensä ja harjasi luudalla heinät ja tuhkan hänen takistaan. Skaaro sanoi: Ei, älkää kiittäkö minua, mehän juuri sytytimme piippumme ja sytytimme palon, kuka sitten lieneekään meistä ollut! — Hän vilkaisi molempiin vieraisiinsa, nämä olivat poissa, olivat lähteneet ulos ja piiloutuneet hämmingin ja sammutuksen ajaksi. Paria tytöistäkin kaivattiin, mutta Olga istui paikallaan.
Edevart juosta töytyytti rannasta, täysi vesisanko kummassakin kädessä. Huomatessaan tulleensa liian myöhään hän loi kaikkiin ympärillä olijoihin nopean katseen, laski sangot kädestään ja lähti taas ulos. Hän lähti hiipimään ohrapellon piennarta viidakkoon, tuntui ikään kuin epäilevän jotakin. Edestäpäin kuului juttelua ja kuiskailua, suuri sananjalkapehko heilui levottomasti ja hän hiipi varpaillaan lähemmäksi. Totta tosiaan toinen vieraista laivureista oli parhaassa suutelemisen touhussa, oli ehkä jo suudellut tyttöä monta kertaa. Kylmä väristys puistatti Edevartin koko ruumista, hän alkoi kuin vimmattu takoa itseään rintaan. Ragna huomasi hänet ensiksi ja päästi pienen huudahduksen, laivuri laski tytön irti ja antoi tämän nousta seisoalleen.