Latojat seisoivat Lokin kannella ja odottivat ensimmäisiä kaloja. Latojat olivat aina naisia, he menivät ruumaan ja latoivat kalat kauniisti kerroksiin. Kaikilla kuivauspaikoilla valittiin latojiksi aina sievimmät ja näppärimmät ja heille maksettiin erikoisen hyvä palkka. Oli tavallaan kunnia joutua valituksi kalaa latomaan, mutta naapurikylistä kuului semmoisia puheita, ettei se ollut aivan vaaratonta, sillä kajuutassa tarjottiin ruokaa ja juotavaa ja toisinaan hullumpaakin.
Ane Maria ei ollut latojien joukossa, mutta Beret oli, Kleivan Josefine niinikään ja sitten Ragna ja toinen tyttö, joiden piti olla apulaisina ja täyttää mihin jäi koloja. Ane Maria ei ollut siellä eikä häntä edes ollut pyydettykään. Kallioilla naiset kysyivät, eikö hänkin lähtenyt laivaan ja eikö hän kuulunut latojiin? Hän vastasi: Luuletteko minun lähtevän laivaan latomaan? Siihen pidän itseäni liian hyvänä! — Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kaiveli kovasti ja hänen puheensa olivat sen mukaan katkeria: Menköön vain Kleivan Josefine, hänhän oli nuori leski ja saattoi tehdä itsellään, mitä tahtoi, mutta Beretillä oli täällä veneissä mies ja kotona kaksivuotias lapsi, mitä hänen tarvitsi lähteä latomaan!
— Onhan siitä hyvä palkka, vastasivat naiset. — Ane Maria tirskahti pilkallisesti: Niin, saakoon vain hyvää palkkaa joka tavalla! —
Lastausta kesti monta päivää. Ensimmäisenä päivänä tuli laivuri Skaaro iltapäivällä lastiruumaan ja sanoi Josefinelle: Mikä sinua vaivaa, näytät niin alakuloiselta?
— Tämä paha haju, vastasi tämä. — Laivuri sanoi: Pane vähäksi aikaa maata, niin se helpottaa. — Josefine hieman vastusteli, mutta laivuri vei hänet mukanaan kajuuttaan ja käski käymään levolle. Jonkin ajan kuluttua hän toipui, mutta pyysi sitten, ettei hänen enää tarvitsisi lähteä latomaan, hän kun oli varma siitä, että Beret ja Ragna tahtoivat päästä hänen tilalleen. Hänet vietiin maihin, kallioilla hän sanoi kaikille suoraan, ettei hän kestä ruuman hajua. — Kuka latoo sinun sijastasi? kysyi Ane Maria. — Varmaankin Skaaro aikoo tulla toimeen Beretillä ja Ragnalla, vastasi Josefine. — Tämä vastaus sai Ane Marian miettiväiseksi.
Yöllä mahtoi Ane Mariassa herätä suuri rehellisyyden ja oikeuden puuska. Hän etsi käsiinsä Skaaron piipun, jonka Karolus oli kätkenyt pöytälaatikkoon, ja aamulla hän otti sen mukaansa kalliolle. Hän lainasi pienen veneen, jolla August aina souti kallioille, ja lähti itse laivaan.
Laivuri Skaaro tunsi paikalla piippunsa ja kiitti Ane Mariaa ja tarjosi ryyppyä. — Se kai on vain merenvahaa? tiedusteli Ane Maria piipusta. — Ei, ei, se on ulkomaan puuta, jota sanotaan viinipuunjuureksi, vastasi laivuri. He juttelivat vähän enemmänkin, Ane Maria loi katseen laivaruumaan ja kysyi: Onko tuolla alhaalla jo kylliksi monta? — Ei ole, vastasi laivuri, mutta minkäs teet! Et suinkaan sinä tahdo mennä sinne? — Ei minua ole pyydettykään. — Skaaro: Luulin sitä turhaksi vaivaksi. Mutta mitä sanot nyt, onko se turhaa? — On! vastasi Ane Maria. Laivuri Skaaro koetti yhä hartaammin pyytää Ane Mariaa lähtemään Josefinen tilalle. Hänen oli vaikea tulla toimeen, ja nyt alkoi Ragnakin hokea, että hänen täytyi saada levätä. — Ane Maria näytti horjuvan: Jos ehkä teitä auttaakseni, sanoi hän. Mutta odotti arvatenkin, että laivuri pyytelisi enemmän ja kielsi sen vuoksi uudelleen. Mutta nyt laivuri Skaaro harmistui, kääntyi pois ja sanoi: Sinä aina aikailet ja aikailet! —
Kas vain, ei pyydellyt enää, rahtustakaan enempää, ei, vaan meni tiehensä, painui kajuuttaan. Ane Maria meni veneeseen ja souti takaisin maihin. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun ja pakahtua kiukusta. Tämän hän vielä maksaa laivuri Skaarolle! Entä jos hän kertoisi Karolukselle, että laivuri sinä iltana ahdisteli häntä viidakossa? Karolus ei heittäisi asiaa sikseen, siitä ei pelkoa! Samalla laivuri oli siellä viidakossa pyytänyt häntä poimimaan vadillisen herkkuisia muuraimia, joita siellä kasvoi, ja tuomaan ne laivaan, ja Ane Maria olikin hyvän hyvyyttään luvannut vastaten: Kyllä, mutta odottakaa, kunnes ovat vähän kypsempiä! Kyllä hän sille miehelle muuraimia -!
Kallioilla hän suoraan sanoi katuvansa, kun oli antanut Skaarolle piipun takaisin. Olisi tuo tullut toimeen ilmankin! — Mitä hän nyt taas on sinulle tehnyt? kysyivät toiset. — Tehnytkö? Eikö hän muka pyytänyt minua ruumaan, kerjäämällä kerjäsi! Mutta minua ei haluta ruveta hänelle kalaa latomaan, en ole sitä lajia ihmisiä!
Mutta kerran iltapäivällä, nuori Ragna toden totta nousi pois lastiruumasta ja ilmoitti, ettei hän enää kestä kalan hajua. Katsos tuota pikku vesaa, ajatteli Beret, pitää itseään jo kyllin vanhana vietelläkseen laivurin! Tiettyähän se, että tämä hardangerilainen antoi rahtuakaan ujostelematta latojan toisensa perästä väsyä ja ruveta voimaan pahoin ja vei heidät sitten kajuuttaansa siihen asti kunnes toipuivat. Eilen hänen luonaan oli yksi tytöistä, joka oli apulaisena ja tyhjiä paikkoja täyttämässä, eikä Ragnakaan nyt tahtonut olla muita huonompi. Hehhehheh! nauroi Beret kuin paremmuutensa tietävä.