Tullessaan siihen ja nähdessään Ragnan kannella, laivuri sanoi paikalla auliisti: Jaha, jos olet väsynyt, niin mene kajuuttaan ja käy vähäksi aikaa pitkäksesi!
Mutta nyt olikin Edevart paikalla. Edevart hoiti laskemista ja järjestelyä kuin perämies ainakin, oli parhaillaan ylhäällä vanteissa. Kuullessaan, mistä oli puhe, hän hyppäsi yhdellä loikkauksella kannelle. Se riitti Ragnalle huomautukseksi. Edevartista hän ei voinut erehtyä, joten hän vastasi pelastaakseen itsensä: En minä mene kajuuttaan maata, antakaa minun vain vähän aikaa istua tässä!
Ja sangen vähän aikaa hän saikin istua, Beret ehkä ei tuntenutkaan itseään kovin paljoa paremmaksi, vaan pikemminkin aika lailla äkäiseksi ja mustasukkaiseksi, Herra hänet tiesi, ainakin hän huusi ruumasta: Täytyykö minun jäädä tänne aivan yksin lastia latomaan? — Mutta Ragna vastasi rauhoittaen: Älä luulekaan, että minä kajuuttaan menen, minä istun vain vähän täällä!
Edevartilla oli vielä sangen vaillinaiset käsitykset tämän maailman hullutuksista, mutta hän oli ruvennut pitämään paljon pikku Ragnasta, eikä laivuri Skaaroon tainnut olla niinkään luottamista. Ehkä tämänkin päähän voisi pälkähtää ruveta hyväilemään Ragnaa, taivuttaa tytön päätä taapäin ja suudella tätä. Siitä ei tulisi mitään. Istuihan sitä paitsi Ragna itse tässä ja sanoi laivurille että ei! Ja kun laivuri oli mennyt, keikautti Ragna niskaansa ja virnisti hänen jälkeensä: Luuli saavansa minut siihen! — Edevartista tuntui kovin hyvältä kuulla nämä sanat. Hän virkkoi: Jos sinun tulee ruumassa paha olla, ei sinun tarvitse olla siellä. Minä tuon kallioilta jonkun tilallesi. Ragna sanoi, että hänen oli nyt parempi olla, ja meni jälleen ruumaan.
Tuli sunnuntai ja lastaus keskeytyi siksi päiväksi. Kylästä lähti joku kirkkoon, mutta Ane Maria tahtoi tänään mennä paimeneen, täytyihän jonkun kaita karjaa, eikä hän tahtonut kieltäytyä siitä. Karolus tarjoutui lähtemään hänen sijastaan, mutta vaimo kielsi jyrkästi. Karoluksen ja hänen vaimonsa sopu ei ollut muutamaan päivään ollut oikein hyvä tuon piipun vuoksi, jonka Ane Maria oli vienyt takaisin. Miksi sinä niin teit? kysyi Karolus. — Miksikö niin tein? Olisitko sinä sen piipun varastanut? — Olisinhan minä voinut sen ostaa ja maksaa tilinteossa. — Kyllä niin, kyllä niin, vastasi vaimo, eihän se vielä ole liian myöhää. — Tuo ei ollut tyhmä vastaus, ja Karolus suuttui siitä vielä pahemmin ja sanoi: Onko varma, että hän suostuu luopumaan piipusta saatuaan sen takaisin? — Sitä en tiedä, vastasi vaimo. — Vai et tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä olisit voinut jättää piipun rauhaan. — Ane Maria myöntyi ja sanoi: Minua kaduttaa, että vein sen hänelle takaisin!
Siihen asia jäi. Mutta Karolus oli tyytymätön ja vaimo pahalla päällä muutamia päiviä. Tänään hän paransi mielialaa päästämällä miehen menemästä paimeneen: Sinäkö paimeneen! hän sanoi. Ei, sitä minä en suvaitse, ei sinun itsesi sovi paimeneen mennä!
Ane Marialla oli ehkä omat tarkoituksensa pyrkiessään paimeneen. Hän oli kuin perho, joka lepattelee kynttilän liekin ympärillä, hän ajoi karjan aivan rantaan kuivauspaikalle ja Lokin luo, niin että hänet voi nähdä laivasta. Hän oli laittautunut juhlapukuun, mutta niinhän hän saattoikin tehdä, kun oli sunnuntai, muuta syytä ei siihen tarvinnut etsiä. Kun oli selvään ja huomattavasti näyttäytynyt laivuri Skaarolle, joka asteli aluksen kannella, hän alkoi taas verkalleen kohota karjoineen viidakkoon ja soille.
No totisesti — tuolla jo laivuri tuli hänen jäljessään!
Hyvää huomenta! Miten on muurainten laita, jotka minun piti saada? kysyi laivuri.
Onko jo aikaa kulunut? kysyi Ane Maria puolestaan terävästi.