Aika kuluu, aika kuluu. Huomenna otetaan lastia viimeinen erä ja sitten lähdetään heti kun saadaan tuulta.
Minä tahtoisin antaa ensin marjojen kypsyä.
Laivuri kuuli tämän hyväntuulisesti ja arveli, että jokohan, Ane Maria ei vain tahtonut antaa hänelle niitä marjoja, ei suonut niitä hänelle. Selvintä kai että poimin ne itse. Mutta sitten sinä kai lähetät nimismiehen niskaani.
Ane Maria tahtoi näyttää, ettei häntä haluttanut antautua laivurin kanssa puheisiin. Sen vuoksi hän ajoi karjan pois suolta ja lähti itse perästä. Tuo nyt vasta oli pirullista Skaaron mielestä, hän ei hevin voinut lähteä pois saman tien, vaan huusi äkeissään ja nolona: No, miten asia on? Saanko minä poimia itselleni muutamia marjoja?
Totta kai, vastasi Ane Maria, niin paljon kuin haluttaa! Hän osoitti suon poikki ja sanoi: Tuolla kauempana ne ovat kypsempiä.
Laivuri lähti menemään hänen viittauksensa mukaan ja vaipui joka askelelta yhä syvemmälle suohon. Voih! Ane Maria oli antanut hänelle pirullisen, kavalan neuvon, kun ei varoittanut suon pohjattomasta kohdasta. Ane Maria tiesi, että jos laivuri menisi suolle kyllin kauas eikä kääntyisi ajoissa takaisin, hän ei lopulta saisi jalkojaan ylös suosta vaan vajoaisi — vajoaisi auttamattomasti. Ane Maria tiesi tarkkaan, kuinka pitkä ja leveä se salahauta oli, kaikki sen tiesivät, mudan päällä kellui aina pieni vihanta mätäs, ja jos astui tuolle mättäälle toivoen pelastusta, se heti pyörähti ympäri pudottaen jalan päältään. Ane Marian muistiaikaan oli vieras härkä, joka ei tuntenut paikkoja vasikasta pitäen, hukkunut siihen kohtaan; hän oli myös kuullut tarun tai toden kertomuksen nuoresta neidosta, joka oli sydänsurussaan tullut tänne kuolemaan. Neito oli valinnut tämän kuolemantavan voidakseen verkkaan hautaan vaipuessaan kaiken aikaa rukoilla Jumalaa. Kun hän oli vajonnut jo kaulaa myöten ja käsivarretkin jo olivat mudassa, häntä oli arvatenkin alkanut pelottaa, koska suolta oli kuulunut huutoja; voih, huutoja oli kuulunut yhtenään, taukoamatta, mutta oli yö ja kun ihmiset viimein löysivät onnettoman, pelastus oli jo liian myöhäistä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! He kaivoivat pois mutaa ja saivatkin tytön hiuksista kiinni — vetivät, niin että hiukset lähtivät päästä irti. Kaivettiin syvemmälti ja kiedottiin vöitä ja köysiä kaulan ympäri ja vedettiin, kiskottiin monen miehen voimalla, mutta kun oli pimeä yö, ei kukaan nähnyt mitään — niin katkesi pää poikki. Yrityksestä luovuttiin silloin ja luettiin Isä-meidän. Satuako lienee vai totta.
Laivuri Skaaro hyppäsi mättäälle, se pyörähteli ympäri kuin kerä, hän suistui sen viereen suohon ja jäi siihen. Alussa hän ei ollut milläänkään, ei sallinut naisen tulla auttamaan, ei muka välittänyt kengistään, vaikka ne kyllä oli kirkkaiksi kiillotettu sunnuntaiksi. Kohotti vain katseensa ja hymyili hiukan, ei hänen johtunut mieleensäkään valittaa, vaan hän sanoi: Somaa tietä tämäkin ja sukkelat sillat, hehhehhee!
Ane Maria ei vastannut.
Laivuri alkoi tempoa jalkojaan saadakseen ne ylös suosta, kävi kärsimättömäksi ja polki polkemistaan, mutta se oli tuiki turhaa, hän vain vaipui yhä syvempään ja huudahti: Mitä pirun peliä tämä on!
Ane Maria vastasi levollisesti: Teidän olisi pitänyt kiertää kauempaa.