Laivuri ei enää hymyillyt, hän ponnisteli rajusti ja oli jo mudassa yläpuolelle polvien. Hänet valtasi kiukunpuuska, hän heittäytyi toiselle kyljelleen ja kohotti jalkojaan, heittäytyi sitten toiselle ja yritti uudelleen, mutta asia kävi siitä vain hullummaksi, hän vaipuikin syvempään ja tunsi että oli niin rehkiessään menettänyt toisen kenkänsä. Sehän oli kiusallista; hän puri hammasta, viuhtoi epätoivoissaan käsivarsillaan ja ärisi kuin koira. Äkkiä hän herkesi riuhtomasta ja sanoi ikään kuin itsekseen: Täytyykö minun jäädä tähän? Ehkä hän alkoi hämärästi aavistaa, että tuo nainen, joka seisoi tuolla kovalla maankamaralla, aikoi antaa hänen hukkua suohon. — Mitä sinä siellä seisot, kun et tule auttamaan! hän huusi Ane Marialle.
Ettehän ole pyytänytkään, tämä vastasi salaperäisesti. Laivuri ajatteli asemaansa: Ettäkö hän pyytämään tätä apuun! Katsotaanpa nyt: jos hän huutaisi apua, ei olisi toivoakaan, että se kuuluisi jahtiin asti, sillä alus oli Poldenissa ja tuuli kävi poispäin. Mutta taloihin voisi kova huuto hyvinkin kuulua. Hän oli nyt suossa jo vyötäisiään myöten, suo imi yhä syvempään. Hän päästi ensimmäisen huudon.
Ei keuhkojensa koko voimalla, vaan pikemminkin säikäyttääkseen Ane
Mariaa. Mitä luulet ihmisten sinusta sanovan?
Kotosalla ei ole ketään, ovat menneet kirkkoon, vastasi tämä.
Skaaro kääntyi raivostuneena häneen päin ja uhkasi nyrkeillään: Jos sinä seisot siinä ja kylmäverisesti katselet kun minä hukun, olet pahinta hirviötä katalampi! Ane Maria vastasi: Teidän pitää rukoilla Jumalaa. Auttakaa! huusi Skaaro nyt täyttä kurkkua kuullen tyydytyksekseen, että huuto oli kova ja kajahteli harjuista ja rinteistä. Naiselle hän huusi: Kun minä pääsen tästä pois, teen tilit selviksi sinun kanssasi, senkin paholainen!
Parempi teidän olisi rukoilla Jumalaa, toisti Ane Maria.
Minä köytän sinut mastoon kiinni ja annan sinulle pamppua.
Vai annatte te minulle pamppua.
Mutta sitten minä ilmiannan sinut viranomaisille!
Ane Maria istuutui kanervikkoon ja suori hamettaan välinpitämättömän näköisenä.