Sinä odotat minun hukkumistani! huusi laivuri, mutta taidatpa odottaa turhaan. Vielä ovat käteni päällä. Tulkaa auttamaan!
Kaiku vastasi taaskin, mutta ainoaakaan ihmistä ei kuulunut.
Laivuri ei voinut pysyä alallaan, siten hän vain joudutti uppoamistaan, hän oli jo suossa melkein rintaansa myöten. Hän koetti koukistaa itseään eteenpäin vatsalleen, jottei ruumiin paino tunkisi häntä yhä syvempään, mutta hän oli jo vajonnut syvemmälle kuin vyötäisiään myöten eikä enää päässyt taivuttautumaan eteenpäin. Auttakaa-a!
Ane Maria nousi, ravisteli kanervan- ja risujen pärtöä hameestaan ja katseli ympärilleen. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä.
Mitä minä olen sinulle tehnyt, senkin elukka? kysyi laivuri ääni vihasta sähisten. Eihän se, mitä minä sinulle aioin tehdä täällä viidakossa kesällä, vielä ole riittävä syy ottaa minut hengiltä, siinä oli kylliksi, että löit silmäni mustelmille. Enkä minä sen jälkeen ole sinulta pyytänyt mitään. Tanssin ladossa sinun kanssasi, etkä edes suostunut lähtemään minun kanssani vilvoittelemaan. Teinkö muka silloin sinulle väkivaltaa? En toki. Mitä syytä sinulla on murhata minut? Kulje sinä tietäsi ja anna minun kulkea omaani, en ole sinuun niin hulluna rakastunut. Sitä paitsi sinä itse toit minulle minun piippuni takaisin, sitä tekoa minä en ymmärrä, mitä perhanaa sinä sillä tarkoitit? — Skaaro vaikeni ja katsoi Ane Mariaan hurjasti ja odotti. — Sinä et vastaa, olet liian tyhmä. Minä sanon sinulle, mikä sinä olet, olet naisten hylkiö, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä, mitä itse tekee, olet kuin puusta veistetty ja puusta sinulla on pääkin. Juuri niin, puupää sinulla on. Ehkä nyt suusi aukeaa!
Ane Maria lähti hitain askelin kävelemään karjan jäljessä.
Niin, sinä menet pois, mutta minä muistan sinua Jumalan istuimen edessä! sanoi laivuri uhkaavasti.
Minä menen hakemaan ihmisiä, vastasi Ane Maria ja meni pois.
Sen sinä valehtelet! huusi laivuri hänen jälkeensä. Sinä menet vain kauemmaksi ihmisistä, tahdot tuhota minut, niin juuri!
Yksin jäätyään Skaaro hiukan rauhoittui. Hän työnsi pois sen verran mutaa, että sai kellon taskustaan, pyyhki sen huolellisesti ja pisti ylempään taskuun. Sitten hän arvatenkin ajatteli, että lompakkokin sieti pelastaa, kaksituhatta talaria ja tärkeät paperit; se oli paksu lompakko, hän aikoi nostaa sen ilmaan sillä kädellä, joka viimeiseksi jäisi suon pinnalle, ja ehkä kaikkein viimeiseksi heittää sen kuivalle maalle. Joku kaiketi löytäisi sen, hänen olisi ollut vielä maksettava kallionvuokra ja kaikkien työntekijöiden palkat.