Merkillistä, miten saattoikin käydä: aamulla hän oli lähtenyt koijustaan mieli kevyenä ja laulaen, nyt hän oli kuolemaan tuomittu mies, vaikkei kovaan maahan ollut kuin moniaita askelia. Tietysti hän olisi voinut puhua kauniistikin Ane Marialle suotta soittamatta suutaan, olisi voinut tarjota suurta rahasummaa, jos tämä olisi hänelle heittänyt seipään tai pari, jotka olisivat häntä kannattaneet suon pinnalla. Aivan niin, niin hän olisi voinut tehdä. Mutta tämä ajatus ei varmaankaan johtunut hänen mieleensä, ei silmänräpäykseksikään, eikä hän varmaankaan sitä katunut. Hän kai oli niin suunniltaan, kiukuissaan tuota naisihmistä kohtaan, niin raivosta sokeana, että tukki itseltään senkin pelastuksen tien.

Kului tuntikausia, Skaaro päästeli hätähuutojaan, mutta kukaan ei kuulunut vastaavan. Kaikki oli hiljaista, karjankellot olivat aikoja sitten lakanneet kuulumasta, niin kauas elukat jo olivat ehtineet, yksinpä tuulikin vähitellen asettui sitä mukaa kuta matalammalle aurinko painui päivän ehtiessä iltaan. Kello tuli kaksi, tuli kolme, hän katsoi kelloaan, veti sen ja piti sitä sitten kädessään; muta ja lieju oli nyt kohonnut puolirintaan. Voih, nyt hän ei ollut enää rohkea, vaan toisin ajoin itki ja käsitti, että hänen täytyisi kuolla. Käsivarret olivat vielä vapaat, mutta jalkojaan hän ei voinut enää liikuttaa, ne olivat ylhäältä alas asti kuin lyijyn sisässä. Jos ihmiset olivat menneet kirkkoon niinkuin Ane Maria oli sanonut, niin varmaan he jo olivat tulleet takaisin kotiin. Matka oli tosin pitkä ja kirkkomäellä aina aikailtiin ja kyseltiin kuulumisia, mutta kello oli nyt paljon, kamalan paljon. Eikö pelastusta tule? Skaaro huusi, parkui, päästeli surkeita avunhuutoja, oli hetken aikaa ääneti ja kuunteli, huusi ja parkui taas, itki ja pieksi suota käsillään. Mutta hänen huutonsa kävivät vähitellen heikommiksi, hän oli menettänyt rohkeutensa.

Kaikki tämä selvisi Ane Marian kertomuksesta monien aikojen kuluttua. Ane Maria ei ollutkaan mennyt karjan mukana, vaan nähnyt kaikki, vieläpä kuullut, mitä hukkuva sanoi puhuessaan ääneen itsekseen. Yhtä ja toista hänen teoissaan oli, mikä jäi Ane Marialta käsittämättä: Skaaro rupesi äkkiä kirjoittamaan jotakin lompakosta ottamalleen paperille. Ane Maria ajatteli: nyt hän kirjoittaa, että minä olen hänet murhannut! Mutta siitä alkaen hukkuvassa tapahtui muutos, hän oli vaiti, mutta itki niin, että hytkyi, repi sitten paperin pieniksi palasiksi ja pisti ne suohon viereensä. Hän näytti olevan nöyrä ja masentunut. Suo imi nyt vähitellen syvyyteen hänen käsivarsiaan, hänestä ei enää ollut paljonkaan näkyvissä, Ane Marian rintaa alkoi ahdistaa, hän nousi hiljaa seisoalleen ja pakeni, juoksi, juoksi taloja kohti, huusi…

Kaikkein viimeiseksi Skaaro oli nakannut sekä kellonsa että lompakkonsa kovalle maalle. Hän ei ollut kirjoittanut mitään. Kun hänellä ei ollut perhettä eikä läheisiä sukulaisia, hän ei ollut jättänyt kenellekään jäähyväisiäkään.

IV

Norja ei ole pieni, se on hyvin pitkä. Kun laivuri Skaaro, Lokin isäntä, upposi suohon jossakin kaukana pohjoisessa, ei siitä etelässä ollut sen suurempia seurauksia kuin että lehtiin tuli uutinen ja kylmä väristys karsi jonkun lukijan selkäpiitä.

Kylä sitä vastoin on pieni, kylä on ahdas. Kun siellä mies hukkuu suohon, kylä muistaa sen kauan ja puhuu siitä ja kammoaa suota juurruttaen pelon lapsiin ja aikuisiin. —

Ane Maria oli todella hälyttänyt kirkkomiehet, siitä ei ollut epäilystäkään, oli juossut lyhyintä tietä taloihin, juossut ja huutanut. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, apuväen ehtiessä perille ei suon pohjattoman liejun pinnalla näkynyt mitään muuta kuin vihreä kyljelleen kääntynyt mätäs. Ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, eivät käsittäneet, että laivuri Skaaro olisi ollut niin taitamaton, että olisi mennyt suoraan suosilmäkkeeseen. Mutta lopulta sitä ei kuitenkaan voitu epäillä. Jälkeenpäin iti ilmi, että yksi ja toinen oli kuullut huutoa, vaikkei ollut tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota. Kyllä vain laivuri oli suohon hukkunut, hänen lompakkonsa ja kellonsa löydettiin.

Lokkiin lähetettiin sana Augustille ja Edevartille. August otti haltuunsa lompakon, luki setelit todistajien nähden ja oli asiain näin ollen siihen oikea mies. Ane Marian ensimmäinen kertomus sekä ympäristön naapureille että myöhemmin nimismiehelle oli selvä ja varma: hän oli pahoillaan, ettei ollut tullut kyllin aikaisin, jotta olisi voinut saada sanan ihmisille, mutta muuten hänen oli mahdotonta arvata ja älytä, mitä se mies, se laivuri oli ajatellut: hänen oli täytynyt kauan viivytellä ennen kuin rupesi apua huutamaan, kunnes lieju nousi kaulaan saakka, ja sen tunnin, parin aikana, joka kului ihmisten hälyttämiseen ja opastamiseen paikalle, laivuri oli ehtinyt kokonaan painua mutaan.

Synkkä, kauhea tapaturma.