August matkusti oitis naapuripitäjään Skaaron molempien ystävien luo neuvottelemaan, mitä laivalle ja kaloille oli tehtävä, mutta Edevart jäi valvomaan lastausta. Nyt hänelle ei latojien saanti tuottanut vähintäkään vaikeutta, kaikki olivat auliita ja halusivat auttaa, laivurin kova kohtalo painoi raskaasti kaikkien mieltä. Ane Mariakin selitti olevansa valmis latomaan, jos niin tarvittaisiin. Kallioilla naiset puhuivat keskenään hiljaa kauhuissaan: Hyi, tuskin uskallan edes enää katsoa suohon päin, ei voi ajatellakaan, mitä hän joutui kokemaan! — Älä puhu siitä, älä mainitsekaan! Minä en saanut viime yönä unta, olin kuulevinani huutoja. — Vai kuulit sinä huutoja? Niin, asia on sitten kyllä niin, ettei hän ole saanut rauhaa. — Ane Maria kysyi: Miksei hän sitten olisi saanut rauhaa? Mitä te sillä tarkoitatte? — Mitäkö me tarkoitamme! Hän on kuollut ja hautautunut suohon, kukaan ei häntä auttanut, hän ei ole saanut edes Isämeitää haudalleen, ei vähintäkään Jumalan sanaa, ja sitä hän kai huutaa. — Ane Maria tokaisi: Se on paljasta lorua, ei hän huuda, te vain pelkäätte. — Niinkö? No etkö sinä sitten pelkää? — En pelkää, minä menisin vaikka yöksi nukkumaan suon reunaan. — Sitä toiset epäilivät ja sanoivat hieman närkästyneinä: Niin tietenkin, sinähän olet aina paljon parempi meitä muita! —
Kun kalat oli saatu lastatuksi, kiersi Edevart viimeisen kerran kallioilla tarjoamassa ryyppyjä ja rinkeleitä. Se oli koko juhlallista, mutta iloa ja rattoisuutta ei kuulunut, ihmiset puhuivat vähän ja hiljaa, kammotti muistella suohon hukkunutta, rehtiä ja kaikin tavoin erinomaista miestä. Mutta siitä näkee kuinka äkkiä ihmisen elämästä voi tulla loppu!
August palasi neuvotteluretkeltään. Hän oli taas mies paikallaan, sukkelatuumainen sanoissaan ja ajatuksissaan varma mies, aivan toisenlainen August kuin entinen. Hän, joka oli aina ollut toisille alamainen, toisten johtoa totteleva, otti nyt johdon käsiinsä ja määräsi, että huomispäivänä tehdään tili kaikkien työntekijöiden kanssa. Aloitetaan tavalliseen aikaan, hän määräsi, ehkä saadaan sitten myötäistä. — Kukas kuljettaa jahdin pois? kysyi joku. — Jaa, kenen luulet sen kuljettavan? hän tokaisi vastaukseksi.
Augustin tilit olivat moitteettomat eikä kenelläkään ollut mitään muistuttamista. Ne kalliotyöntekijät, jotka itse olivat pitäneet lukua päivätöistään ja vetäneet tuvan orteen liidulla viivoja, eivät voineet huomata hänen erehtyneen. Hän kutsui aina kaksi henkeä kerrallaan kajuuttaan, jotta toinen oli todistamassa toisen tiliä, sen hän arvatenkin oli oppinut merimiesaikanaan. Karolus ja Edevart huomasivat ihmeekseen, että August aina joka tilinteon jälkeen riipusti lukuja ja merkkejä jonkinlaiseen erikoiseen päiväkirjaan. Näytti siltä kuin hän olisi pitänyt yksityistä tiliä päivätöistä ja jostakin muusta, ties mistä. Tämän päiväkirjan hän joka kerta pisti taskuunsa.
Tilinteon päätyttyä August ilmoitti aikovansa itse purjehtia laivurina Lokilla Bergeniin. Ei ollut ketään muuta, joka taisi purjehtia kompassin, kartan ja kellon avulla, eivätkä toisten kuivauspaikkojen laivurit voineet jättää omia aluksiaan.
Ihmiset kyllä hiukan kummastelivat tämän kuullessaan, vaikkei se tullutkaan aivan odottamatta. August oli jo ennen aiheuttanut heille yllätyksiä, moneen he uskoivat hänen pystyvän, mutta tällä kertaa hän hyppäsi kovin korkealle. Laivuriksi, kapteeniksi suureen, täydessä lastissa olevaan jahtiin, joka aikoi kompassin, kartan ja kellon avulla purjehtia koko Norjan rannikon pitkin pituuttaan etelään asti — olipa se mies mahtanut oppia paljon asioita!
Hänellä oli Edevart, mutta hän tarvitsi matkalle kolmannenkin miehen. Hän mainitsi Teodorin. — Teodorilla on kohju ja hän käyttää vyötä, muistutti Edevart — Häntä minä olen ajatellut, vastasi August lujasti. — Edevart huomautti vielä, että Teodor oli ollut pahimpia pilkkaamaan ja loukkaamaan tovereitaan, hän oli huono poika. — Sitten se nyt hänelle kuitataan, virkkoi August siihen.
Ei sattunut tuulta, heidän täytyi soutamalla hinata Lokki ulos Poldenista. Se oli raskasta työtä ja he palkkasivat Karoluksen ja vielä toisen miehen avuksi. Ulkona vuonolla he saivat heikon tuulen ja levittivät purjeet.
Nytkin seisoi mäkirinteillä ihmisiä katsomassa. He huiskuttivat jahdille hyvästiksi, kaipasivat sitä. Polden oli tyhjänä, vuorilla ei ollut enää mitään elämää.
Toverusten vielä kyntäessä Länsivuonoa August teki tilin Edevartin kanssa, maksaen hänelle runsaan palkan kesän työstä. — Sinä olet ollut hyvä mies ja saat kunnollisen palkan, hän sanoi. — Edevart kiitti, mutta ei oikein ymmärtänyt, kuinka hän sai niin paljon siltä ajalta, jonka oli ollut palveluksessa. — August otti taskustaan yksityisen päiväkirjansa, luki siitä ja sanoi: Se on kirjan mukaan. — Edevart: Mikä kirja se on? — August: No tiedä nyt, että se on se kirja, jossa on sinun ja minun ansioni.